Saari avaruudessa

Alkukesän snorklaukset ovat jääneet harmillisen vähiin, mutta maanantaina otin vahinkoa takaisin ihan kunnolla. Matkasimme Bengtskärin majakkasaarelle, ja päädyin viettämään siellä pääosan ajasta vedessä.

Risteilymme Sissel-aluksella lähti Kasnäsistä ja pysähtyi ensin Rosalan viikinkikeskuksessa, missä söimme pakettiin kuuluneen lounaan viikinkipäällikön talossa. Siitä matka jatkui Bengtskärille, missä opas piti aluksi esittelyn saaresta ja vapautti turistilauman sitten tutkimaan saarta ja majakkaa omin nokkineen. Kysyin häneltä vinkin veteenmenopaikaksi, joten osasin suunnata heti oikeaan suuntaan.

Olin kotona jostain ihmeen syystä vielä hieman arponut, että vaikuttaako snorklaus- ja kuvauskalustoa kuitenkaan raahata mukaan kauas saarelle. Onneksi raahasin, sillä saarelta löytyi unelmien snorklauspaikka. Kohti majakkaa työntyi pitkä ja kapea poukama kallioiden välistä, ja siinä oli hieno pullonkaulamainen osuus, kapea käytävä, joka johti suojaisaan altaaseen (allas näkyy alla majakkakuvassa). Vesi oli kirkasta ja rakkolevää paljon. Tutkailin rannalta hyvän veteenmenopaikan, ja löysinkin täydellisen reunan, jolta istahtamalla pääsi hyvin veteen ja vedestä pois ilman liukastelua. Siinä oli alla sopivassa syvyydessä rappumainen kynnys, vaikkakin leväinen, mutta kuitenkin suora. Leväisillä kallioilla en halua joutua liukastelemaan vinoilla pinnoilla, vaan etsin vaaterissa olevia luonnon askelmia. Yleensä sellaisia löytyy kyllä, kun riittävästi tutkailee. Jos ei löydy muuta kuin luiskamaisia kallioita jotka kasvavat levää, en mene veteen lainkaan – koska ei sieltä pääse ylös.

Istahdin auringon paahtamalle kuivalle, vaaleanpunaiselle ja sileälle kalliolle, laskin jalat veteen ja pudottauduin siitä meriveden syliin.

Vesi tuntui aluksi viileältä, mutta mielenkiintoinen maisema sai sen nopeasti unohtumaan. Hengitystä piti tasailla tavallista pidempään, siitä viileyden kyllä huomasi. Kylmässä vedessä meinaan pidättää hengitystä, se pitää keskittyen pakottaa tasaiseksi.

Pian rentouduin ja pystyin vain nauttimaan veden kannattelusta, unohtamaan pinnan yllä olevan maailman ja kallioita kiertelevät ihmiset. Paikka paikoin vain leijuin paikallani ja nautin olosta ja merestä ja siitä, kuinka pienikin käden liike voi muuttaa koko kehon suuntaa tai vauhtia juuri niin kuin haluan kristallinkirkkaassa vedessä, vedenalaisen maailman yllä lentäen. Kokonaisuudessaan vietin vedessä puoli tuntia. Lämpötilan puolesta olisi voinut hyvin olla kauemminkin, mutta halusin vapauttaa muun seurueen omille teilleen – he kun ystävällisesti vahtivat kamojani ja samalla minua sen aikaa kun olin vedessä.

Rakkolevän joukossa puikkelehti pieniä kaloja ja rapuja. Mitään suurempaa ei näkynyt liikkeellä, ei haukea, kampelaa tai vaikkapa rantakäärmettä. Olen kuitenkin snorklannut kunnon kirkkaassa rakkolevämaisemassa vain aniharvoin aiemmin (Pykeijassa ja Kökarissa), joten jo itse maisema merikasveineenkin oli poikkeuksellisen kiinnostava katseltava. Sisävesissä ei tällaista näe.

Auringonvalo riitti laguunissa hienosti. Lähitähti paistoikin pilvettömältä ja lähes tuulettomalta taivaalta, siis ideaaliolosuhteet snorklaamiseen ja vedenalaiskuvaukseen. Olimme varanneet matkan vain paria päivää aiemmin ja juuri sääennusteen mukaan, koska jo matkaa varatessa olin haaveillut voivani viettää ajan Bengtskärillä snorklaten. Ennuste piti loppuun saakka paikkansa ja kaikki osui nappiin!

Alla kuvassa kapeikko, joka johti pitkän ja kapean poukaman pohjukkaan, suurempaan altaaseen. Mittasuhteet eivät erotu kuvasta, mutta kapeikko oli todellinen pullonkaula, ehkä metrin leveä, muutaman metrin syvä ja useita metrejä pitkä. Ehkä kuusi, seitsemän metriä? Tässä karttalinkki, ja jos karttapaikan mittaus yhtään toimii, niin käytävän pituus on tosiaan sen seitsemisen metriä.

Joka tapauksessa se oli hauska, jännittävä läpikuljettava, siinä oli aito tutkimusretken tuntu, kun ei voinut etukäteen nähdä millaiseen paikkaan putkahtaa läpi. Pohjukassa oleva allas oli suuri ja tilava, siellä vesi oli täysin rauhallista ja se oli aivan oma maailmansa.

Alla kuvissa kala, jollaisia paikalla oli paljon. Muistan jo lapsena esimerkiksi Kökarissa snorklatessani ihmetelleeni näiden otusten flegmaattisuutta. Ne eivät juuri pakene, ja jotkut niistä ovat niin apaattisia, että ne saisi halutessaan suljettua kämmeneen (lapsena muistan näin tehneenikin). Tämäkin alla oleva kaveri tuijotti samaa levää kun uin siitä ohi ensin yhteen suuntaan, ja myöhemmin toiseen. 

Ravuissa sen sijaan riitti liikettä. Niitä oli paljon veteenmenopaikkani törmällä, ja oli ihana saada katsella ja kuvata niitä. Laitan nyt monta kuvaa, kun viimeinkin minulla on monia teräviä rapukuvia. Olen kerran aiemmin päässyt kuvaamaan tämmöistä rapua Kökarin Kalenissa vähän vastaavassa, joskin pienemmässä allasmaisessa poukamassa, mutta silloinen kamera ei nähnyt ravussa mitään tarkentamisen arvoista, ja kuvasta tuli täysin sumuinen. Se jäi silloin kovasti harmittamaan, onneksi nyt minulla ja nykyisellä kamerallani oli tarkentamisesta yhteisymmärrys.

Ravuilla oli hyvä suojaväri, tai oikeammin -värittömyys, kun ne ovat läpikuultavia. Alla kuvassa niitä on neljä. Ne olivat myös yllättävän isoja, olen kuvitellut tai muistanut ne pienemmiksi. Niillä oli ihan pikkuruiset saksikädetkin, todella suloiset. Mitähän lajia mahtavat olla?

Viimeisenä lempikuvani. En siinä vedessä vielä ollessani ollut aivan varma, miten hyvin kamerani tarkentaa. Huomatessani yhden ravun uivan ”ilmassa” kauempana kallioreunamasta, sain ajatuksen asettaa käden sen taakse, jotta kamera näkisi sen paremmin. Kuva onnistui yli odotusten, siitä tuli mielestäni todella hieno. Käsi taidokkaine toimintoineen on mielestäni yksi ihmiskehon kiinnostavimpia ja kauneimpia piirteitä. Näen tässä valmiissa kuvassa ensisijaisesti kahden lajin sopuisan kohtaamisen, yhteisen, rauhallisen, ohikiitävän hetken. Kuvan ottamisen jälkeen rapu leijaili hiljalleen alas kohti pohjaa ja rakkolevämetsän rehevää suojaa. En koskettanut sitä missään vaiheessa.

Muu seurueeni – mieheni ja hänen tyttärensä – nousivat tosiaan majakan torniinkin ylös saakka ja saivat myös kahvilasta mieleistään evästä. Sillä aikaa minä lekotella kuivattelin kallion aurinkoisessa kainalossa ja nautin olostani ja iloitsin hyvästä snorklausretkestä, kunnes hieman myöhemmin oli aika palata Sisselin kyytiin.