Saari avaruudessa

Jokin aika ennen joulua meillä oli muutaman päivän ajan oikein kaunis talvi. Oli pakkasta viitisentoista astetta, aika paljon lunta myös puissa, hiljaista, ja aamu- ja iltapäivisin maassa vallitsi kaamoksen värimaailma. Kuitenkin aurinko kipusi keskipäiväksi taivaalle ja valaisi maailman oikein kirkkaaksi, ja silloin muistin, kuinka ihmeelliseltä ja kaukaiselta ajatus jouluna paistavasta auringosta oli minusta vielä vuosi sitten tuntunut. Makustelin sitä tunnetta ja muistoa samalla kun annoin silmät sulkien auringon paistaa kasvoilleni päiväkävelyllä ollessani.

Alla olevat kuvat ovat noilta päiviltä. Sittemmin lämpö on palannut ja nytkin sataa vettä. Totta puhuakseni se ei minua haittaa, sillä jo aiemmin tällä viikolla olen pari kertaa aistinut ilmassa aivan ilmielävästi kevään, ja se on tuntunut hyvältä. Ehkä se on ollut jokin ilmassa ollut tuoksu; ehkä vehreys, joka on päässyt pilkistämään sulaneen lumivaipan alta esiin osalla pelloista; tai ehkä se on ollut vain tieto siitä, että aivan kohta vuosi vaihtuu ja alamme aidosti mennä kohti kevättä ja kesää. Joka tapauksessa koen onnea siitä, että alla olevissa kuvissa näkyvät talven hetketkin saimme täällä etelässä kokea. Nautin niistä aivan täysillä.

Ensi yönä vuosi vaihtuu. Sade ropisee ikkunaan ja suunnittelen kausivalojen ottamista pois jo tänään, ihan vain ottaakseni pienen varaslähdön kevääseen. Hyasintit tuoksuvat kotona yhä, ja moni vasta harkitsee kukkaan puhkeamista. Ostin niitä alennusmyynnistä aika monta kun halvalla sain, ja rakastan niiden tuoksua. Kohta minulla on sylillinen jo kukintansa päättäneitä hyasintteja, joille pitäisi osata jotakin tehdä. Kuulemma sipulit voisi kevään tullen istuttaa kukkapenkkiin.

Olemme varanneet illaksi pöydän ravintolasta. Aiomme juhlistaa pitkän kaavan mukaan vuosipäiväämme ja sitä, että kahdeksan vuotta tuntuvat menneen kuin hujauksessa – tunnetustihan aika menee nopeaan, kun on hauskaa. Meistä on kahdeksassa vuodessa tullut loistotiimi.

Viime päivinä on muutenkin ollut syytä juhlaan. Sähkö on ollut ilmaista, joten olemme hemmotelleet itseämme lisäämällä lämpöä ilmalämpöpumppuun ja laittamalla lämminvesivaraajan jälleen päälle. Rehellinen ollakseni en lämmintä hanavettä ole kuitenkaan viime kuukausina kaivannut. Peseytyminen saunan lämmössä, vesipadassa lämmitetyllä vedellä on ollut tunnelmallista.

Mennyt vuosi on kääntänyt kaksikin uutta sivua elämässäni. Toisen niistä käänsimme itse, kun valitsimme muuttaa pohjoisesta etelään, kotikonnuille, perheenjäsenten lähelle tänne lounaisen lämmön syliin, lauhkeiden talvien ja paratiisimaisten, pitkien kesien hellään huomaan, uusien tuulien äärelle. Päätös on tuntunut olleen oikea ja ajoitus täydellinen. Sodan sytyttyä totta puhuen aikaistimmekin muuttosuunnitelmia vuodella – maailman seotessa teki mieli saada taas asua lähellä edes suurinta osaa rakkaista. Se, että lopulta pääsimme kesän päätteeksi asumaan isovanhempieni taloon Kiskoon, oli valtava onnenpotku, josta olemme olleet äärimmäisen kiitollisia. Talo on kuin ihanin turvapaikka, sen paksut kiviset seinät luovat rauhan ympärille päivin ja öin, ja ympärillä on rajattomasti omaa tilaa sekä kaunis luonto. Emme osaisi kuvitella parempaa kotia.

Toinen kääntynyt sivu on surullisempi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai minut paljon enemmän pois tolaltani kuin korona ikinä. Olen joutunut ymmärtämään, etten sittenkään ole syntynyt valmiiseen maailmaan, jollaisessa olin kuvitellut eläväni ja jossa sodat ovat vain osa historiankirjoja, nuoliryppäitä kartoilla ja kauan sitten menneitä päivämääriä, joita koulussa täytyi päntätä kokeisiin. Turvallisuudentunteen täyttämä kupla, jossa olin luullut eläväni, puhkesi sodan alkamisen aamuna. Vaikka Venäjä vetäytyisi Ukrainasta Krimiä myöten ja jättäisi sen rauhaan, en usko, että luottamus ja entisenlainen kuvitelmani turvallisuudesta palautuisivat aivan ennalleen. Siinä mielessä uusi sivu on kääntynyt koko elämässä – entisenlainen tuudittava, joskin sitten valheellinen tunne turvallisuudesta on poissa. Koen myös että korona minun oli paljon helpompi hyväksyä, koska näin maallikkonakin oli minusta täysin ennalta-arvattavaa ja oikeastaan väistämätöntä, että ihmistoiminta kaikessa saastaisuudessaan luo moisia pandemioita. Jotenkin jopa tuntui, että se oli luonnollista ja että olimme ihmiskuntana ansainneet sen, kun miettii kuinka kohtelemme luontoa ja eläimiä. Enkä missään nimessä usko koronan jääneen viimeiseksi pandemiaksi. Mutta sota… Sitä ei kukaan mielestäni ollut ansainnut. Venäjällä oltiin toista mieltä, ja ainakin nyt minunkin sukupolveni tietää, ettei luottamukseen ole syytä.

Sota pääsi alkuviikkoinaan suoraan ihoni alle. Mutta ukrainalaisten rohkeuden ja lannistumattomuuden näkeminen sekä muun maailman laaja, liikuttavan upea yhdistyminen ovat saaneet minut ainakin hieman reipastumaan ja ymmärtämään, että minunkin pitää olla rohkea ja lannistumaton ja uskoa tarmokkaasti parempaan huomiseen. Se ei ole minulle helppoa eikä luontaista, koska olen taipuvainen pelkäämään, mutta yritän parhaani. Suurin kiitos kuuluu ukrainalaisille sekä kaikille, jotka ovat heitä tavalla tai toisella auttaneet. Ääretöntä kiitollisuutta tunnen myös isänmaatani kohtaan, aivan kaikesta. Tuntuukin näinä aikoina aivan erityiseltä kunnialta saada elää isovanhempieni kotitalossa, kun pappakin oli sotaveteraani ja molemmat ovat olleet rakentamassa Suomesta sellaista maata, että minäkin sain ainakin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet tuntea oloni täysin turvalliseksi – ymmärrän nyt, että se ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Kaikki eivät saa sitä turvaa kokea koskaan elämässään.

Onneksi jo pelkät tieto ja tunne siitä, että kuljen nyt samoja sorateitä samojen peltojen, metsien, lampien ja kallioiden keskellä kuin vanhempani ja isovanhempani, lisäävät rohkeuden, lannistumattomuuden ja turvan tunteita minussa. Samoin saan elintärkeältä tuntuvaa voimaa ja hyvää oloa läheisistä, musiikista sekä luonnosta. On paljon asioita, joita odottaa alkavalta vuodelta, ja se auttaa katsomaan eteenpäin toiveikkaana.

Toivotaan ja uskotaan, että vuonna 2023 valo voittaa pimeyden.