Perjantaipäivän kääntyessä kohti iltapäivää aamun harmaa pilvipeitto, joka aiemmin oli tukahduttanut auringonnousunkin, alkoi hälvetä vastoin odotuksia. Olin jo aikonut luopua ajatuksestani lähteä pienelle metsäkävelylle, mutta auringon tullessa esiin kirkkaana ja oranssina päätin, että lähden sittenkin. Vaikka aurinko ehtisi laskea tai pilvet palaisivat ja veisivät mukanaan kaikki maiseman värit, saisin silti nauttia havumetsän tuoksusta ja tunnelmasta sekä harjualueen upeista rinteistä ja kirkkaasta lammesta.
Parkkipaikka oli autio, kuten olin toivonutkin. Yhdet jalanjäljet muutoin koskemattomassa hangessa kertoivat, että viimeisimpien lumien jälkeen en sentään ollut ensimmäinen kulkija täällä. Lumihanki, joka kantoi empimättä, kutsui kulkemaan metsän poikki reittimerkeistä välittämättä. Olo oli vapaa. Ei lumikenkiä, ei suksia, vain vetreät jalat ja niissä hyvät kengät, kevyt, vaivaton askel ja suunta, jonka mieli sai valita juuri kuten parhaalta tuntui. Lähdin nousemaan kohti harjun huippua ensin varjon puolella, mutta huipulla tavoitin auringon.
Puuston välistä maisema kantoi kauas ja toi mieleeni Kuivavaaralla Kittilässä kerran tekemäni alkutalvisen iltakävelyn. Aurinko leimahdutti mäntyjen upeat rungot syvän oranssin väreihin, samoin se maalasi kaukaiset metsät kauniin lämpimin sävyin. Olin saapunut juuri täydelliseen aikaan.
Palokärki huusi ylhäältä kelosta ja kiinnitti huomioni. Muutoin kaikki oli täydellisen äänetöntä. Jyrkkä ja pitkä alamäki vei kielen keskelle suuta, irtolumi ei luonut askeleille vankkaa sijaa.
Laskeutuessani harjun toista rinnettä alas, alkoivat myös varjot laskeutua ympärilleni. Räikyvä oranssi vaihtui asteittain siniseen ja tumman harmaaseen ja ruskeaan. Tunnelma rauhoittui ja hiljeni. Auringon väri toi mieleeni kaamoksenjälkeiset auringon ensisäteet pohjoisesta. Tässä paikassa, tällä rinteellä metsä on pilarimaisine, taivaisiin ulottuvine puineen värisyttävä. Rinne on niin korkea, että syvimmältä suppien pohjalta ponnistavien kuusien ja koivujen latvukset ovat silmien tasolla samalla, kun vierestä kasvaa päättymätön meri korkeuksiin kohoavia mäntyjä.
Alhaalla kuusikon suojissa kanalintu oli tepastellut ja jättänyt jälkeensä suloisen tassunjälkivanan. Paikasta ja jälkien koosta päätellen arvelisin sen olleen pyy. Kotopuolessa Kittilässä näin usein metson ja riekkojen jälkiä, samanlaisia, mutta keskenään kovin eri kokoisia. Tuli kotoisa tunne, kun täälläkin nyt sain törmätä kanalinnun jälkiin hangella.
Saavuin lähteelle. Se oli sula, kuten olin arvannutkin. Rannoilta jää oli yrittänyt kurotella kohti selkää, mutta huonosti oli siinä onnistunut. Niinpä vesi pääsi kauniisti peilaamaan ympäröivää metsää. Talvipakkanen ei ollut onnistunut sulkemaan veden peilimaailmaa.
Rantatörmällä seistessä oli liki pidätettävä hengitystä, jotta vedenpinta ei väreilisi. Törmä tärisee saapujan jalkojen alla, ja pienikin liike toistuu vedessä lukuisina väreinä, jotka sammuvat vain hitaasti. Seisoin pitkään aivan paikoillani ja tarkkailin talvisen lähteen maisemaa.
En ollut aiemmin nähnyt tätä paikkaa tällaisena. En lumisen metsän aikaan. Hämmästyksekseni oli todettava sen olevan kenties vielä maagisempi nyt kuin kesävehreällä. Talven pysähtynyt hiljaisuus korostaa paikan tunnelmaa ja kauneutta, tuo sen parhaat puolet esiin.
Korppi huuteli jossain kauempana. Olen miettinyt joko ne ovat kevätpuuhissa. Olen nähnyt niitä lentelevän pareittain ja pelleilevän, ja kuullut niiden ihmeelliset äänet. Tähän maisemaan korppi sopii paremmin kuin mikään, paikan myyttinen tunnelma sopii myyttiselle linnulle, eikä mikään voisi rikkoa sen hiljaisuutta kauniimmin.
Toisinaan jokin muukin kuin minun liikahtamiseni värisytti vedenpeiliä. Puista tipahteli lunta, ja ajoittain kävi kalanenkin pinnassa. Myös jokin, jonka otaksun olleen jonkinlainen hyönteinen, hyöri ja pyöri maanisesti veden pinnalla piirrellen siihen kuvioita lähes näkymättömän hennosti.
Ilmassa tuoksui puhdas pakkanen. Joskus järvet tuoksuvat järvivedeltä, ja purojen äärellä voi aistia puron ja sen märkien kivien ja kostean maan tuoksun, mutta täällä ei tuoksunut mikään muu kuin pakkastalven puhtaus. Kenties hienoinen havun aromi, jos oikein pinnisti – tai sitten vain kuvittelin.
Hämärä alkoi laskeutua, ja samalla kun minä nousin takaisin harjun rinteelle, nousi täysikuu taivaalle paikassa, jossa Venuksen vyö levittäytyi purppuraisena. Näky oli kaunis ja hyvin erämainen. Tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että tämä paikka on olemassa ja että asun sen lähellä. Sekä siitä, että metsä lähteineen on suojeltu.
Saari avaruudessa 