Jokaisen täällä asumamme kesän vakioretkiin on kuulunut uimareissu läheiselle saarelle, joka on melkein pelkkää hiekkaa. Muutama pajupensas kasvaa saaren harteilla sojottamassa kuin vastaheränneen ihmisen tukka, ja lisäksi siellä kasvaa jotain heiniä kuin ulkomaan dyyneillä ainakin, mutta pääosa saaren pinta-alasta on hiekkaa, ja hiekka myös jatkuu pinnan alla. Toiselta puoleltaan on saari äkkisyvä, toiselta pitkälle matala. Auringossa hiekka kimaltelee kuin kulta ja lämpiää matalalta puolelta nopeasti.
Eilen matkasimme sinne kesän ensimmäiselle uintiretkelle iltaa vasten.
Saarella oli koiran ja ihmisen jälkiä, sekä lintujen. Maihin päästyämme emme kauaa vartoilleet veteenmenon kanssa – minä ja mieheni tytär siis. Alta aikayksikön olimme Ounasjoen tummassa, viileässä ja samaan aikaan niin ihanan aurinkoisessa ja lämpimässä sylissä.
Kosken kohina kuului tuulen yli pienen matkan päästä.
Ketään ei ollut missään. Käki kukkui, ensin se kuului kauempaa ja kohta hieman lähempää.
Ei ollut itikoitakaan tuulisella saarella. Saimme olla niin rauhassa kuin suinkin.
Kelluin rantavedessä milloin mitenkinpäin. Välillä istuin, välillä uin. Nautin vedestä ja maailman kauneimmasta värimaailmasta, auringonvalosta ja sen heijastuksista hiekassa, vedessä, rantametsissä ja pilvissä.
Kotiin päästyämme katsoimme taas Havukka-Ahon ajattelijan.
Ihana, ihana hetki ja retki.
Saari avaruudessa 