Muistan tunnistaneeni avovesipelkoni jo melko nuorena, ellen peräti lapsena. Kaikki on hyvin niin kauan kun saan liikkua rantaviivan tuntumassa, mutta rannasta pois lähteminen kammottaa. Minua kauhistuttaa ajatus siitä, että en näe mitä allani on. Tämä pelko tulee siis vain uidessa ja snorklatessa, ei esimerkiksi veneessä. Tummassa, rannattomassa vedessä ollessani tunnen olevani kuin syötti alamaailman pimeyden hirviöille. Ehkä se on jotenkin verrattavissa pimeänpelkoon, jonka olen onnistunut kääntämään pimeänrakkaudeksi Lappi-vuosieni aikana.
Tämä pelko on vaikuttanut vedenalaisretkiini jonkin verran. Osa retkistä on päättynyt aiemmin kuin mitä olisi oikeastaan ollut tarvetta ja vain siksi, että estoyrityksistäni huolimatta olen onnistunut lietsomaan itseni lähelle paniikkia syvyyden läsnäollessa. Näin käy järvissä jotka ovat niin äkkisyviä, että musta, pohjaton ammotus aukeaa aivan vieressä tai jopa suoraan alapuolellani silloinkin, kun olen rantaviivan vieressä.
Viime viikolla tein kesän ensimmäisen retken Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja kohteena oli Pahikkojärvi Ruoppakönkäällä. Siellä minua vastassa oli maailman reuna, tai siltä se ainakin tuntui, mutta tällä kertaa sain hillittyä itseni eikä pahempia pelkoja päässyt lietsoutumaan. Jostain syystä – en tiedä miksi. Ehkä se on tottumiskysymys?
Jyrkänteen reuna putosi heti rantakiviltä. Pilvinen ja tuulinen sää teki tunnelmasta entistä kuumottavamman – kirkkaalla auringonpaisteella pelottavakin kohde tuntuu paremmin siedettävältä.
Jyrkänne muodostui suurista kivistä jotka näyttivät siltä, että ne voisivat lähteä vyörymään koska tahansa. Kivet olivat karuja ja limaisia, mikään ei kasvanut niiden pinnalla – mutta kuin päivänsäteenä kaiken keskeltä löytyi sittenkin toiveikasta elämää, kalan mätiä luullakseni? Tai ainakin jonkin vesielukan kehittyviä jälkeläisiä.
Uin rantaviivaa edestakaisin mieheni ja hänen tyttärensä odottaessa rannalla. Kova tuuli teki olosta rauhattoman mutta oli mukava huomata, että ammottava musta syvyys, jonka perinteisesti pitäisi lietsoa minut kauhun valtaan, ei nyt tuntunutkaan ihan niin pahalta. Tai tuntui se, mutta sain hillittyä pelon ja pysyttyä rauhallisena.
Alla vielä veteenmenopaikka.
Pahikkojärvi on aivan Ruoppajärven vieressä, jossa aikoinaan kohtasin elämäni ensimmäisen hauen.
Saari avaruudessa 