Avaruuskuvia

Eilen lenkiltä kotiin palaillessani alkoi tähtiä syttyä taivaalle. Vielä jokin aika sitten tähtitaivas loisti kirkkaana jo lenkille lähtiessäni, mutta nyt iltataivas on valoisa vielä palatessanikin. Tiedättehän sen väripaletin tähän aikaan vuodesta, kun ei ole enää kirkasta mutta ei vielä pimeäkään, ja hetken aikaa taivas on jollakin ihmeellisellä tavalla persikan värinen tai keltainen – ja siihen sitten ensimmäiset tähdet syttyvät.

Orion erottui ensimmäisenä, sitten Pieni koira ja Sirius. Sirius on osa Isoa koiraa ja minulle tämän kevään tuttavuus, mutta se on kyllä niin tunnistettava, että sen oppi löytämään hetkessä. Se näyttää tuikkivan aivan hurjana ja on yksi taivaan kirkkaimmista tähdistä, ellei kirkkain. Avaruuden mittakaavassa Sirius onkin Maalle kuulemma suorastaan lähinaapuri. Ensimmäisen kerran luulin sitä lentokoneeksi. Ilmeisesti sen tuikkiminen johtuu siitä, että se näkyy niin matalalla horisontissa ja sen valo siksi taittuu pitkän matkaa Maan ilmakehän läpi. Kas, tämänkin asian ehdin oppia vielä tänä talvena! Lisää tietoa tähtien tuikkimisen syistä löytyy Tiede.fi-sivulta.

No, selkeästä taivaasta innostuneena päätin päivällisen jälkeen laittaa vielä kerran luurit päähän ja lähteä jäälle kameran, jalustan ja musiikin kanssa tähtitaivaan voimaa itseeni imemään ja mieltä sen äärettömyydessä leijuttamaan. Tähtien lisäksi oli taivaalle syttynyt loimuja, jotka näyttivät nousevan merkillisestä paikkaa, pohjoisen sijaan idästä.

Tähtitaivas oli kuitenkin todella kirkas. Oli melko hienoa saada kuvata sitä ja kuunnella samalla Sleeping sunia niin kovaa kuin kuulokkeista lähti. Omakuvakin tuli otettua.

Löysin Vesikäärmeen ensimmäistä kertaa ilman sovellusta.

Erityisen innoissani olen siitä, että jo lenkillä ollessani olin löytänyt Marsin taivaalta omin avuin. Naapuriplaneetan punaisuus erottuu tänne saakka, ja se näkyi kirkkaana Seulasten alapuolella. Valokuvaan sen punaisuus ei kuitenkaan tallentunut.

Viime päivinä olemme saaneet kuulla, miltä Marsin tuuli kuulostaa, ja nähdä, miltä siellä näyttää. Jotenkin niin uskomatonta!

Kun en aiemmin elämässä ole kamalasti avaruutta ajatellut, ja nyt olen siihen herännyt, niin tuntuu kuin olisi riisunut laput silmiltä. On herännyt maailmankaikkeuden olemassaoloon jotenkin kamalan konkreettisesti, ja se tuntuu myös henkisesti todella voimakkaasti. Hyvältä.

Kuu sen sijaan lymyili visusti piilossa horisontin tuolla puolen.

Olen tosi tyytyväinen näihin kuviin. Ostin talvella hiukan paremman objektiivin tähtitaivaskuvaukseen ja nyt tuntuu, että olen tullut sen kanssa tutuiksi. Kerran se meinasi jo lentää raivonpuuskassa lumihankeen Puljutunturilla, kun meinasi hermot palaa aivan tyystin, mutta onneksi ei lentänyt. Kuten arvata saattaa, kyseessä oli käyttäjäperäinen häiriö… Nyt kun taidot ovat kehittyneet, saa tähtitaivaasta entistä upeampia kuvia.

Kaikkein parasta kuitenkin on se voima, jonka tähtitaivaasta saa. Sehän on kotimme ja kaikkien meidän alkuperä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: