Sain viime vuonna hieman kautta rantain tietää eräästä kittiläläisestä metsälammesta, jonka vesi on erityisen kirkasta. Kävimme tänään mieheni kanssa juhannusretkellä tuolla kaukana kaukana pikkuteiden takana, ja paikka oli paljon kauniimpi kuin mitä osasin edes aavistaa. Sen nimi jäi arviotukseksi, ainakaan tunnistettavaa kaivosta ei vaikuttanut olevan mailla halmeilla, ja alue vaikutti omiin silmiini hyvinkin luonnontilaiselta. Rannalla suopursut kukkivat ja tuoksuivat, ja muodostivat ihanan lisänsä uskomattoman kauniiseen maisemaan, jossa turkoosi vesi välkehti kristallinkirkkaana vihreän harjumetsän ja punertavien rahkasammalrantojen keskellä.
Olimme todella pienen tien takana kaukana kaikesta.
Ja vesi oli lämmintä!
Lammessa oli paljon suuria hakopuita, jotka tekivät tunnelmasta pinnan alla kyllä todella kuumottavan. Hakopuissa on jotakin aavemaista, ja huomaan olevani niiden parissa paljon jännittyneempi kuin silloin, jos puita ei ole. Uuden tumman varjon ilmestyessä näköpiiriin sitä säikähtää aina hiukan.
Toisaalta ne ovat upeita katsella ja kuvata, ja siksi hakeudun aina niiden pariin, jos niitä vain on tarjolla.
Tässä lammessa puita oli kaikkialla. Niiden latvat viettivät syvyyksiin ja osa puista oli niin pitkiä, että vaikka vesi oli todella kirkasta, peitti syvyyksien sini latvat näkyvistä. Tämä korosti tunnelman aavemaisuutta ja muistutti jatkuvasti vierellä ammottavasta syvästä, ehkä jopa pohjattomasta synkkyydestä. En voi sanoa rentoutuneeni tällä reissulla, vaikka tietyllä tapaa paikka oli ehdottomasti paratiisimaisen kaunis.
Kaloja ei näkynyt yhtäkään. Ahvenen leppoisa seura olisi voinut keventää tunnelmaa. Toisaalta takaraivossani tykytti ajatus siitä, tuijottaako minua kohta jostain hakopuiden lomasta lapion kokoinen hauen pää.
Aurinko onneksi paistoi kirkkaasti ja näkyvyys oli rantavesissä todella hyvä.
Lummekasvien taimet kurkottelivat pohjassa jo kohti pintaa. Tänne voisi olla hienoa palata elokuun loppupuolella, vesikasvien ollessa rehevimmillään.
Porskuttelin aika pitkän matkan rantaa mukaillen, edestakaisinkin. Sormus oli unohtunut sormeen ja olin huolissani siitä, ettei se vain luiskahda irti ja putoa.
Saari avaruudessa 