Pallasjärven testiretkellä olin todennut vesien lämmenneen jo tarpeeksi, että kauden voi kunnolla aloittaa. Eilen koittikin kesän 2020 ensimmäinen kunnon snorklausreissu! Pyysin töiden jälkeen miestä kaveriksi, että lähdetään ajelulle, ja niinpä olimme kohta jo matkalla. Sää oli upea, pilvettömän aurinkoinen ja tyyni.
Olin löytänyt Raasikaltiot kartalta ja ne kiinnostivat paristakin syystä. Ensinnäkin alue oli hiekkamaastoa, mikä on kirkkaiden vesien kannalta usein hyvä merkki, ja toisekseen järvi näytti turkoosilta jo ilmakuvassakin. Perille johti polku, ja koska itse järvi oli Pallas-Yllästunturin kansallispuiston mailla, olin ennakkoon tarkistanut, ettei kyse ole rajoitusalueesta eli että siellä saa ylipäänsä liikkua.
Rannassa meitä odotti upea näky. Järvi ammotti aika tiheän ja hämäränkin metsän sylissä turkoosina ja aurinkoisena keitaana. Vaihdoin uimapuvun päälle ja lähdin pinnan alle katselemaan maisemia.
Suuntasin rantaviivaa mukaillen paikkaan, jossa veteen oli kaatunut puita. Tällaisia maisemia on aina mielenkiintoista tutkia.
Kameran mukaan vesi oli 16-asteista, mutta aina välillä järven syvyyksistä tuulahti selkeästi kylmempiä virtoja rantavesiin, joissa itse pysyttelin.
Vedessä kasvoi pehmeältä näyttäneitä vaaleanvihreitä pöheikköjä. Mahtaako näillä juuria ollakaan, vai leijuvatko vain ympäriinsä?
Pudotuksen reunalla tuli siika minua tervehtimään. Se jäikin ainoaksi kalahavainnoksi, mutta oli hyvin mukava kohtaaminen ja yksi isoimmista kaloista joihin toistaiseksi olen törmännyt. Ehkä jopa isompi kuin Ruoppajärven hauki. Lähelle ei päästänyt, mutta ei varsinaisesti pötkinyt pakoonkaan.
Viivyin vedessä yhteensä parikymmentä minuuttia. Kylmä ei ollut, aurinko lämmitti selkää ja vesi tuntui ihanalta.
Mikäs siellä oli ollessa. Kasvaakohan täällä loppukesällä enemmän kasveja?
Rannalla huuhtelin uimapuvun vedessä ja kiertelimme vielä pienen hetken maisemia katselemassa. Ihanaa, kun ei vielä ole sääskiä.
Saari avaruudessa 