Henkeä pidätellen

Viime helmikuussa käynnistyi tapahtumasarja, jota minun on ollut vaikea uskoa todeksi. Täysin viattomasti, melkein puolihuolimattomasti, kirjoitin nettiin ostoilmoituksen, jossa etsin meille kotia Kittilästä. Kahden rivin valokuvaton ilmoitus oli vaatimaton ja huomaamaton.

Ajattelin, ettei siihen kukaan vastaisi. Ei ainakaan kukaan sellainen, jolla olisi tarjota mitään mitä me halusimme. Ei ainakaan kuukausiin löytyisi mitään sinne päinkään.

Seuraavana iltana puhelin soi. Se oli pohojalaasittain puhuva miesääni. Hänellä olisi meille koti tarjolla.

Haastattelin miestä. Millainen rakennus, millainen tontti, missä, minkä hintainen.

Kaikki miehen vastaukset olivat juuri sitä, mitä halusin kuulla.

Ajoimme heti – siis ihan siitä paikasta, illalla, pimeällä – malttamattomina katsomaan ehdokasta parin tunnin ajomatkan päähän. Pääsimme vain pihalle, koska ketään ei ollut kotona. Jo seuraavalla viikolla pääsimme sisälle saakka tutustumaan.

Löimme saman tien kättä päälle.

Lainaan liittyvien kiemuroiden vuoksi on viimeisen puolentoista kuukauden aikana pitänyt tehdä jos minkälaista tanssiliikettä, täytellä lomakkeita ja toimittaa asiakirjoja suuntaan jos toiseen. Minun on ollut vaikea uskoa koko palettia todeksi, minkä vuoksi tunnen pidättäneeni henkeäni kaikki nämä viikot.

Nyt kuitenkin ollaan jo niin loppusuoralla, että jopa minä uskallan uskoa tämän. Kaupat tehdään ensi viikolla, ja muuttamaan pääsemme heti. Miehen työmatka puolittuu, ja minä pääsen takaisin sinne, minne sydämeni jäi kaksi ja puoli vuotta sitten. Mies saa oman tallin, ja asuinpinta-alamme yli puolittuessa minun on helpompi alkaa downshiftata ihan kunnolla. Olen kevään mittaan myynyt omaisuutta vaikka kuinka paljon, ja tahti vain kiihtyy. Se on tuntunut hyvältä.

Ja aivan kuin tässä ei olisi onnenpotkua jo tarpeeksi, on viimeisen kahden viikon aikana lykästänyt toisellakin tapaa isosti. Siitä lisää tuonnempana.

Kävin tänään uudessa kodissa hakemassa jälleen kerran muuan asiakirjoja. Myyjäpariskunta tarjoili minulle lounasta, kahvia ja mokkapaloja, katselimme yhdessä vielä paikkoja läpi ja juttelimme vaikka mistä. Lintulaudalla kuukkelit ja taviokuurnat olivat melkein kesyjä.

Minulla oli sellainen olo, että olen kotona.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: