Vino valo ja kauniiseen karvaan tulleet porot ovat kiistämätön merkki siitä, että syksy on ovella. Kissa on alkanut tulla öiksi kotiin, lämmitimme takkaa jo ensimmäisen kerran, ja yöllä saa unta ilman pimennysverhoa. Kuulin jopa, että Rovaniemellä oli joku jo nähnyt yhden tähden. Koivuissa ensimmäiset oksat ovat viime päivinä vaihtaneet keltaiseen, ja mustikka aloittelee maaruskaa.
Kova tuuli on loppukesän ihanimpia asioita. Minään muuna vuodenaikana ei kova tuuli tunnu niin täydellisen hyvältä, kuin elo-syyskuussa, kun se on kaikissa voimissaan, puuskainen, humiseva ja vielä hiukan lämmin.
Olemme tällä viikolla käyneet iltaisin pienillä retkillä. Helleaikana ei tullut liikuttua juuri muualla kuin vedessä, nyt on mukava päästä tutkimaan paikkoja taas ihan jalan. Kaikkien näiden Lappi-vuosien jälkeenkin tuntuu vaikealta ymmärtää, kuinka upeita retkikohteita minulla on aivan pienen ajomatkan päässä kotoa. Joka ilmansuunnassa on jotain: Unarinköngäs, Ulingasköngäs, Hopialampi, Kumputunturi, Hirviäkuru, Nuolikuru, Kaarestunturi, Sattasvaara, Ilmakkiaapa, Viiankiaapa, Pyhä-Nattanen, Oratunturi, Luosto… Nuo kaikki ovat korkeintaan noin tunnin ajomatkan päässä. Ja mikä parasta, niillä saa usein liikkua aivan itsekseen.
Tällä viikolla mies harjoitteli lennättämään dronea. Mietimme yhdessä karttoja ja ilmakuvia tutkien, mitkä lähikohteet olisivat siihen kiinnostavimpia. Dronen neitsytlento tapahtui Viiankiaavalla, mutta sittemmin lennätimme sitä myös Unarinkönkään, Kaarestunturin, Nuulasenvuoman, Riestovaaran ja Tankajoen maisemissa.
Olen käynyt jonnin verran myös mustikassa. Lähimetsässä, vain parin minuutin kävelymatkan päässä, on valtavasti isoja mustikoita. Koitan saada niitä kunnolla talteen, että saa talvellakin niitä puuroon. Mustikat säilyvät kuitenkin huonosti, koska lotraan niistä aina heti ison lasillisen mustikkamaitoa.
Viikonlopulla aion myös maalata.
Saari avaruudessa 