Eilen, ensimmäistä kertaa sitten muuttomme jälkeen, palasimme Pohjois-Kittilään. Ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen ajoimme vanhaa kotitietämme, ja kävimme vanhassa tutussa retkipaikassamme, Puljutunturilla.
Tunne ajellessa oli ihmeellinen. Tuntui, kuin ei olisi koskaan sieltä pois ollutkaan, ja samalla koko reitin näki aivan uusin silmin. Kaikki ne mäet, mutkat ja montut kotitien sorassa, tutut talot ja mökit, Ounasjoen seura. Tepaston sillan ylittäessämme tuli se sama tuttu tunne kuin aina ennenkin, kun lähdimme kotoa retkelle vaikkapa Sauvulle tai Puljutunturiin.
Kokonaisuudessaan se tunne oli sellainen, kuin olisi palannut kotiin. Haikeutta, liikutusta, innostusta, toiveikkuutta ja suurta kiitollisuutta.
Puljulla kaikki oli kuin ennenkin. Tutut puut, tuttu polku, tutut lohjenneet kivet. Tuttu järvenranta, kaukana kaikesta, eristyksissä, omassa rauhassaan, turvassa.
Taivas vaelteli suuren erämaan yllä, muuttuen jatkuvasti sinisestä valkoiseen ja syvään harmaaseen. Kova puhuri piti järven pinnan ja puut liikkeessä. Humina huumasi korvia, ja koko muu maailma unohtui.
Se kaikki tuntui niin tutulta. Maailma oli täysin pysähdyksissä, eikä millään muulla ollut väliä. Sellaista pysähtyneisyyden ja eristyneisyyden tunnetta en ole itse kokenut missään muualla, kuin näillä pohjoisen Kittilän selkosilla, entisillä kotikulmilla.
Kittilän-kotona se tunne oli voimakas. Ettei sinne yllä mikään maailman pahuus, eivätkä mitkään kotkotukset. Että siellä saa olla rauhassa, erakoitua. Tulla ihmisten ilmoille vain silloin kuin itse haluaa. Ja vaikka täällä Sodankylän-kodissakin tuo tavallaan pätee, oli Kittilän-kodin rauha kuitenkin aivan omaa luokkaansa.
Istuskelimme laavulla hyvän tovin. Söimme suolakeksejä ja joimme ananasjaffaa. Raapustin meistä rivin, pari vieraskirjaankin. Tuumailimme, minne olivat tunturin takaa kohoavat sadepilvet matkalla. Ohi ne lopulta menivät. Olo oli sellainen, että siitä olisi aivan luontevasti voinut palata takaisin kotiin Kittilään.
Elämässä pitää joskus tehdä korjausliikkeitä, jos sydän niin sanoo. Miehen saatua keväällä pitkäaikaiseksi luvatun työpaikan Kittilästä, olemme yhdessä miettineet tulevaisuuden ratkaisuja.
Viime viikolla otimme ensimmäisen pienen askeleen varaamalla ajan pankkiin ensi kuulle. Käymme jutustelemassa siitä, millaisia vaihtoehtoja meillä olisi sijoittaa jonain päivänä toiseen taloon tai talviasuttavaan mökkiin, ja kenties jonain päivänä sitten myydä tai vuokrata tämä Sodankylän-talomme, jonka olemme laittaneet kauniiksi ja tuoneet tälle vuosituhannelle.
Meillä ei ole lainaa juuri mitään, joten olen asian suhteen toiveikas. Tiedän, että homma järjestyy tavalla tai toisella lähivuosina.
Puljusta takaisin Sirkkaan ajellessa tunnelma oli taas erilainen. Ei enää haikea, vaan toiveikas ja kiitollinen siitä, että mikään ei pidättele meitä palaamasta takaisin noille seuduille, Ounasjoen rantaan, kunhan ensin hieman järjestelemme asioita järkevästi.
Olen erityisen onnellinen siitä, että vielä pari vuotta sitten en oikein tiennyt, mihin kolkkaan tässä laajassa Lapin maassa tarkalleen ottaen kuulun. Viimeisen kahden vuoden aikana on tuo kuva selkiytynyt kristallinkirkkaaksi, eikä minulla ole enää epäilystäkään siitä, etteikö minun paikkani olisi Ounasjoella.
Saari avaruudessa 