Yksi elämäni rakkaimmista ympyröistä sulkeutui viikonloppuna, kun sain astua m/s Utön kyytiin Nauvon Pärnäisissä. Laiva, joka kymmenen vuotta sitten oli nimeltään m/s Eivor, vei minut takaisin ulkosaaristoon. Vuonna 2014 juuri tämä laiva kuljetti minut paikoille, jotka rauhallaan, eristyneisyydellään ja merituulellaan kampesivat minut etsimään ja löytämään suuntaa elämälleni tilanteessa, jossa olin tabula rasan edessä. Tammikuussa 2014 Eivor vei minut Utöhön, maaliskuussa Jurmoon, heinäkuussa takaisin Utöhön, syyskuussa jälleen Jurmoon – ja vain hetkeä myöhemmin samana syksynä muutin sitten Lappiin. Ajatus vapaudesta muuttaa kauas rauhalliselle, tyhjälle seudulle luomaan nahkaa ja etsimään itseä sai voimakkaasti puhuria purjeisiinsa näillä kahdella saarella, vaikka en sitä kaikkea varmaan silloin ihan hahmottanut ja tiedostanutkaan.
Ja nyt, ensimmäistä kertaa vuoden 2014 jälkeen, sain jälleen laskea askeleeni Jurmon kamaralle. Saaren, jota olen ajatellut pakahduttavalla rakkaudella, ilolla ja kiitollisuudella kaikki nämä vuodet. Se todella tuntui hyvältä paluulta.
Olimme vuokranneet Pigamurju-nimisen mökin Klas Mattssonilta. En ollut siinä aiemmin yöpynyt, ja mieheni ja vanhempani eivät olleet koskaan aiemmin koko Jurmossa käyneetkään. Klas kuljetti tavaramme autollaan mökille ja esitteli kylänraitin tärkeät paikat: kaivot, vessat, saunan ja puuvajan. Me vetäydyimme kotoisan mökin suojiin pimeyden turvin nukkumaan, mutta ennen sitä ehdin huomata kuinka Utön majakan valo kiepahti horisontissa. En jotenkin ensin meinannut uskoa sitä, mutta jäin katsomaan, ja näin valopisteen kiertävän pimeydessä yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuntui liikuttavan voimakkaasti sydänalassa. Että Utökin on yhä siellä.
Aamulla saimme todella nähdä takatalven saapuneen kanssamme saarelle. Lunta oli paikoin kinoksissa polviin saakka ja taivas pilvinen. Lähdimme pienelle kävelyretkelle, mutta se oli hankalaa, kun reitit olivat ummessa. Ensin poikkesimme sisällä valkoisessa kauniissa kappelissa.
Kuljimme halki männikön toivoen, että lintuharrastajien hankeen talloma polku johtaisi jonnekin. Se katosi kuitenkin lopulta olemasta, haarautuen kai sinne tänne lintuverkoille. Jatkoimme uhmalla matkaa, ja kappelikallion takana olleelle kivirannalle pääsimme, vaikka se oli paikoin rämpimistä.
Rannalla minä suorin veteen niin syvälle kuin Kontiot antoivat periksi. Tästä hetkestä olin haaveillut vuosia.
Vesi oli jääkylmää ja sormia särki, mutta pääsin ottamaan ensimmäiset kuvat veden alta Jurmosta. Aallot eivät olleet suuren suuria, mutta onnistuivat kuitenkin tarttumaan sukelluskoteloon ja kameran aloillaan pitäminen oli vaikeaa. Päätin palata puuhan ääreen hieman myöhemmin ja etsiä suojaisamman rannan.
Lounaan ja päiväunien jälkeen muu seurue jäi vielä lepäilemään, mutta itse en pystynyt pysymään sisällä, sillä aurinko paistoi siniseltä taivaalta vastoin optimistisintakaan sääennustetta. Lumi suli niin että kihinä melkein kuului. Kävelin Jurmon kylätietä kohti satamaa ja nousin Högbergetille tähystämään, missä olisi tuulettoman näköistä rantaa.
Päätin kulkea sataman ohi kansallispuiston telttailualueen seudulle. Siellä sain ihailla rantaan huuhtoutuneiden levien värejä ja niiden tuoksua, joka on minulle todella rakas Saaristomeren tuoksu. Haahkan paperinohut kallio lepäsi punaisella matolla, jätin sen siihen.
Kuten olin Högbergetiltä nähnyt, täältä löytyi tyynempää vettä. Etsin kohdan, jossa kasvoi kauniita leviä ja jossa oli hieman syvempää ja samalla sellainen pohja, että siihen pystyi turvallisesti saappailla astelemaan. Siinä sitä vierähtikin pitkä tovi kuvatessa. Nautin niin suuresti ja rakastin joka hetkeä!
Paluumatkalla kylätiellä vanhempani ja mieheni tulivat minua vastaan. Vanhemmat lähtivät takaisin mökille, minä ja mieheni suuntasimme saaren eteläpuolen suuntaan tallautuneelle polulle. Tunsin suurta onnea ja kiitollisuutta saadessani olla täällä puolisoni kanssa. Niin paljon niin ihania asioita on tapahtunut niiden kymmenen vuoden aikana, jotka Jurmo ja Utö sysäsivät elämässäni käyntiin. En osaisi edes toivoa mitään enempää ja parempaa kuin mitä minulla ja meillä nyt on.
Miehenikin huomasi, kuinka Jurmon maasto ja tuoksut toivat aivan elävästi mieleen Lapin tunturit. Olen siitä kertoillut hänelle niin usein ja koittanut sitä kuvailla, ja iloitsin kun nyt pääsin näyttämään sen hänelle ja hän sai kokea ja huomata sen itse.
Illansuussa pääsimme saunaan. Pikkuruinen sauna on kauniilla paikalla kylän reunalla, ja sen käyttö sisältyi mökkimme vuokraan. Laituri ei harmi kyllä ollut vielä paikallaan, joten haaveeni Jurmossa uimisesta jäi yhä odottamaan ensi kertaa. Äiti lietsoi minut varaamaan Jurmo-viikonlopun elokuulle 2025, joten silloin toivottavasti on hyvä sää ja voin tehdä oikein kunnon snorklauskierroksia jossain sopivassa kohtaa Jurmon ihanilla rannoilla.
Saunan jälkeen piti vielä pukea kaikki vaatteet päälle ja lähteä katsomaan aurinkoa, joka laski pilvireunan taakse kaukana merellä.
Meistä on hirveän vähän yhteiskuvia ja olen niin iloinen, että äiti nyt otti sellaisia. Kuva tuntui jollakin lailla tallentavan sen mitä elämässäni vuonna 2014 Jurmon rannoilla alkoi, pisteeltä i:n päälle tässä vuosikymmenen ympyrän sulkeutumisessa ❤
Saari avaruudessa 