Saari avaruudessa

Viikonloppu Jurmossa. Upea. Upea upea paikka. Kylmä ja tuulinen, minkä johdosta räkätauti sai minusta otteen jo lauantaina. Sunnuntaina päivällä olo oli parempi, mutta kylmyys jatkui. Sunnuntai-iltana olo muuttui yhtäkkiä kammottavaksi ja tässä sitä edelleen ollaan, käytännössä vuoteen omana, särkyisenä ja superflunssaisena. Kuuden tunnin päiväunet auttoivat aavistuksen, mutta kyllä tämän taudin selättämiseen vielä tovi menee.

Tässä kuitenkin muisteluita Jurmosta, kun ei sitä kellon ympäri nukkumaankaan (valitettavasti) pysty.

Perjantaina Jurmoon saapuessamme kello oli ehkä kymmenen illalla. Tuuli oli reipas, mutta ei mikään myrskypuhuri. M/S Eivor jätti meidät Jurmon satamaan illan pimeydessä ja jatkoi matkaansa Utön saarelle. Meitä jäi veneestä aika monta. Vastassa oli iso pick up truck, johon heitimme matkatavaramme. Auto ajoi edeltä kylään ja me kävelimme perässä.

Mökkimme oli herttainen pieni talonpääty, lämmin ja kotoisa kuin mikä. Vessana toimi läheinen ulkohuussi ja veden kannoimme sisälle kaivosta.

Asetuimme kodiksi heti ja valvoimme puoleenyöhön nauttien eväistä. Eväitä tietenkin olimme ostaneet ihan hurjasti. Siis liikaa. Kaksi rasiaa muikkuja, camembertia, brietä, halloumia, valtavasti hedelmiä, pari pussia sipsejä, jogurtteja, Fantaa, leipää ja leiväntäytteitä vaikka millä mitalla… Muutama olut ja pari punkkua tietenkin. Nälkään ei olisi kuoltu viikossakaan.

Mökissä oli ihanan lämmin ja nukuin kuin tukki. Aamulla ihan sopivaan aikaan meidät herätti seinän takana tuskaisena (kiimaisena?) mouruava kissa.

Aamulla vessareissulla vastassa olikin tällainen näky:

Lunta, tai oikeammin TODELLA märkää räntää tuli vaakatasossa aivan järkyttävästi. Mökistä ei meinannut päästä ulos, koska tuuli painoi ovea niin kovin kiinni. Vessan ovella taas puristuin oven väliin parikin kertaa, kun tuuli yritti nitistää minut uudestaan.

Katsoin säätiedotusta, joka väitti, että lunta tulee koko päivän. Niinpä emme jääneet odottelemaan sateen loppumista, vaan söimme aamupalan ja urheasti pakkasimme päällemme valtavat kerrokset vaatteita. Ja lähdimme ulos.

Kirkon nurkalta löysimme kyltin, joka osoitti Munkringareiden suuntaan. Matkaa piti olla 0,8 km. Ensimmäiseksi kävelimme hämmästyttävän mäntymetsän läpi, jonka puut oli istutettu aivan suoriin riveihin. Metsässä tuuli ei tuntunut pahalta, siellä oli itse asiassa aika rauhallista. Jatkoimme matkaa, ja polku haarautui vaikka kuinka moneen otteeseen ilman, että löysimme kuitenkaan uusia opasteita. Jatkoimme aina vain suoraan, mutta Y-risteyksissä oli vähän hankala päättää, kumman haaran valitsee.

Metsän loputtua alkoi järkyttävä myrskytuuli. Taivalsimme kanervikkojen joukossa pienillä teillä ja poluilla vaikka kuinka kauas, saaren itäiselle rannalle. Kuvat, kuten ylläoleva otos, eivät tee oikeutta säälle. Märkä räntä oli kuin olisi suihkussa seissyt, mutta ei sekään vielä mitään, koska meillä oli molemmilla vedenpitävät vaatteet. Mutta ympärilleen katsominen oli vaikeaa! Silmiin osuva räntä sattui ja kirveli, joten saatoimme katsella pääasiassa vain poispäin merestä, myötätuuleen.

Jälkeenpäin kävi ilmi, että olimme noina hetkinä ilmeisesti tuijottaneet melkein suoraan niitä kivikehiä, mutta emme vain olleet hahmottaneet niitä kaikessa siinä puhurissa… Hyvin lähellä niitä joka tapauksessa olimme.

Kävelimme pitkään, kunnes polku loppui. Olimme siinä vaiheessa ohittaneet jo tosi tiheän näköisen lehtimetsänkin. Miten sellaisella ulkosaarella voi olla niin paljon metsää? No joka tapauksessa, meidän ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Tässä vaiheessa molempien vaatteet olivat edelleen sisältä kuivat, mutta kengissä lotisi molemmilla vesi. Eli oli aika kylmä.

Mökkiin palatessamme olikin aikamoista taidetta hankkiutua hallitusti eroon litimäristä kengistä ja sukista. Siis siten, ettemme olisi kastelleet paikkoja. Puristimme sukista vedet ja kaadoimme kengistä vedet pois. Asettelimme ne patterin läheisyyteen kuivumaan (vain valvovan silmän alla) ja vaihdoimme kuivaa vaatetta päälle. Sytytimme kynttilöitä ja herkuttelimme, minkä jälkeen oli tunnin päikkäreiden aika. Ai että, kuinka elämä olikaan hyvää!

No, herätessämme totesimme, etteivät sääennusteet tiedä mistään mitään.

Lumisade oli tiessään, mutta tuuli oli toki ennallaan. Jälkeenpäin sain selville, että tuuli oli ollut 19 metriä sekunnissa, puuskissa 25. Kyllä siihen ihan hyvin nojaamaan pystyi.

Sukat olivat ehtineet jo kuivua, mutta kengät olivat edelleen märät. Vedin kuivien sukkien päälle muovipussit ennen kuin sujautin jalat kenkiin. Se toimi hienosti! Kävimme pikaisesti lähimmässä rannassa, missä tervehdimme ilmeisesti brittiläistä lintumiestä. Satuimme rantaan juuri parahiksi näkemään Eivorin lauantaisen käynnin Jurmossa.

Rannasta näkyi Utön majakka! Ja ihan kirkkaastikin vielä.  Kuulin, että Jurmosta Utöön on 13 kilometriä linnuntietä. Lauttareitti näyttää olevan yli 20 km.

Päätimme lähteä uudelleen samoihin maisemiin, jossa aamulla kävimme, mutta emme nähneet mitään. Siellä olikin ihan eri meininki tällä kertaa. Värit olivat upeat ja merikotkankin näimme monta kertaa. Ainakin kaksi eri kotkaa siellä oli.

Tiesimme, että Jurmossa on alpakoitakin, mutta niitä ei näkynyt missään. Kysyimme isännältä, josko hän voisi viedä meidät alpakoiden luo. Sieltähän ne löytyivät navetasta. Isäntä selitti vain, että eivät alpakatkaan viitsi olla ulkona, kun on niin kamala keli! Ai että ne olivat ihania. Kertakaikkisen herttainen laji. Ne tulivat uteliaina likelle, mutta eivät olleet ollenkaan pelottavia. Pehmeitä ja söpöjä vain. Ne kuulemma kakkaavatkin nätisti kaikki samaan pinoon, niin on helppo sitten siivota kakat pois.

Alpakat tutkailivat meitä aikansa ja näyttivät kyllä hiukan epäileväisiltä. Kolme niitä oli. Isäntä neuvoi, ettei kannata ihan suoraan niiden takana seistä. Se olikin hyvä neuvo, sillä välillä takajalka potkaisi. Näytti kyllä lähinnä pakkoliikkeeltä.

Alpakkareissun jälkeen oli taas aika syödä. Kyllä syöminen on ihan kuningasjuttuja tuollaisilla reissuilla. Paistoin muikkujakin.

Ystävä halusi vielä kiviä katselemaan rannalle, joten mehän menimme. Satuimme ulos juuri kirkkaimman, upeimman auringonlaskun aikaan.

Jurmon rannaltahan niitä kiviä löytyy. Tuuli oli uskomaton, mutta ai että kuinka siellä oli kaunista. Kiviä oli vaikka millä mitalla. Ja ne olivat kaikki niin kauniita, läikikkäitä, jäkälien värittämiä.

Tämän jälkeen mökkiin palattuamme emme sieltä enää lähteneetkään. Olikin jo aika myöhä. Mökissä oli lämmintä ja mukavaa. Läväytimme taas eväät pöytään ja piehtaroimme herkuissa.

Radiosta kuului räkäisesti joku Ylen kanava vissiinkin. Radio jäi päälle yöksikin. Heräsin joskus kahden aikaan yöllä Aki Sirkesalon Enkeleitä onko heitä -biisiin. Lähdin käymään ulkona ja pääsinkin siinä samalla todistamaan aivan mieletöntä täysikuuta.

Sunnuntaiaamuna herätys oli yhdeksältä. Olimme isännän kanssa sopineet, että pick up truck on mökkimme oven edessä pian yhdentoista jälkeen. Söimme aamupalaa ja keitimme vedenkeittimessä vettä, jotta saimme lämmintä tiskivettä. Siivosimme, tiskasimme ja pakkasimme tavarat vallan tehokkaasti. Tänä lyhyenä aikana sää vaihteli vaikka millä mitalla. Välillä aurinko paistoi, välillä lunta tuli vaakatasossa. Tuuli oli ennallaan.

Heitimme tavarat lava-autoon ja lähdimme kävelemään takaisin satamaan. Juuri sillä hetkellä sää oli upea. Meillä oli myötätuuli ja aurinko lämmitti todella voimakkaasti.

Meitä kokoontuikin satamaan aikamoinen porukka. Saimme odotella Eivoria kauniissa ilmassa, vaikka välillä lunta taas satoikin. Laiturilla sai olla aika varovainen, ettei tuulenpuuska heittänyt mereen. Merivesi oli kirkasta ja kaunista.

Laiva keikkui aika kovin aluksi, mutta tasaantui nopeasti. Nukuimme kai valtaosan matkasta. Niska tuli kipeäksi, mutta yllättävän hyvin siinä silti nukkui.

Oli kyllä mahtava viikonloppu. Meri tuntui niin hyvältä. Meri-ilma tuntui niin hyvältä.

Vaikka kylmyys sitten sairastuttikin (tai varmaankin minulla oli vain riittämättömät varusteet), niin ainakin meri kirkasti silmät ja sai huomaamaan, että kaipaan lisää merta elämääni. Ja ehkä vähän askeettisempi elämäntapakaan ei olisi huonoksi.

Aika palata pehkuihin.