Saari avaruudessa

Ei ole salaisuus, että minä en ole niitä ihmisiä, jotka nauttivat itsensä haastamisesta. Lähes koskaan en halua kokeilla rajojani enkä voittaa itseäni. Rakastan mukavuutta. Rakastan sitä että olo on rento. Ja yksi asia, joka on sekä mukavaa että rentoa, on se, että saa vapaasti hengittää. Hengittää rauhassa, tasaisesti ja ilman pelkoa siitä, että ilma loppuu. Hengittää ilman aikarajaa ja juuri niin kuin sillä hetkellä hengityttää.

Tämä kirjoitus muovautuu vapaan hengityksen ympärille, mutta sijoittuu veden alle.

Lapsena minua ei saanut vedestä pois millään, kun kerran olin sinne päässyt. Sukeltelin lyhyitä pyrähdyksiä ja pidin silmiä veden alla auki monesti ilman lasejakin. Joskus minulla oli sellaiset pienet uimalasit, jotka porautuivat silmäkuoppiin ja niihin tihkui helposti vettä sisälle. Välillä oli käytössä isommatkin lasit ja joskus jopa snorkkeli. Mutta oli mitä oli, vedessä olin, vedessä pysyin ja paljon aikaa olin myös katse pinnan alla.

Nyt kun aikuisena olen palannut veteen ja yritän toisinaan löytää veden alla viihtyviä hengenheimolaisia, huomaan sen aika vaikeaksi. Se, mikä lapsena oli minulle ja uimarannoilla peuhaaville ikätovereilleni yksinkertainen ilo ja helppo itsestäänselvyys – snorklaus ja sukeltelu – on aikuisten mielikuvien maailmassa muuttunut jotenkin hirveän vaikeaksi.

Tyypillisimmin on kahta eri leiriä; heitä, jotka omistautuneesti harrastavat laite- tai vapaasukellusta, ja heitä, jotka uskovat, että ainoa keino nauttia vedenalaisesta maailmasta on, että omistaa monenlaista kampetta ja että on käynyt kurssit ja koulutukset sitä varten.

Vai onko sittenkin niin, että snorklaus mielletään liikaa lasten touhuksi, ja jos aikuisena haluaa nähdä veden alle, sen pitää olla vakavammin otettavaa sukellusta? Missä vaiheessa meistä niin totisia ja vakavia olisi tullut? Toivon totisesti ettei tästä ole kyse, koska snorklaus on aivan liian ihanaa ja helppoa jätettäväksi vain lasten iloksi!

Laite- ja vapaasukeltajat näyttäytyvät omiin silmiini todella HC-porukalta. He sopivat sukellusreissut etukäteen, liikkuvat ryhmissä ja päällään heillä voi olla tuhansien eurojen edestä varustetta sekä takanaan runsaasti oppitunteja siitä, miten sukeltaessa ei vahingossa kuole. Osa heistä sukeltaa happipullojen kanssa, osa ilman, ja molemmat lajit vaativat ymmärtääkseni paljon tietotaitoa. Pitää käydä kursseja ja aloittaa opettelu jo talvella uimahalleissa viisaiden ja kokeneiden opastamana. Pidetään lokikirjaa, opetellaan tärkeät viittomamerkit ja huolletaan varusteita, jotta voidaan taata oma ja kaverin turvallisuus veden alla. Ja se kaikki todella tarvitaan.

Minusta on ihanaa, että veden alla liikkuu väkeä – mutta edellä mainituista syistä laite- sen enempää kuin vapaasukelluskaan ei todellakaan ole laji, jonka pariin itse haluaisin. Minulle se kaikki on aivan liian sitovaa, liian vaativaa ja myös liian sosiaalista, ja tämä kaikki yhteen laskettuna liian vaivalloista ja stressaavaa omaan makuuni. Haluan olla vapaa ja nauttia ja rentoutua ilman raskaita varusteita, suurempia etukäteisvalmisteluita ja -sopimisia tai kuolemanvaaraa kutakuinkin omassa rauhassa.

Sitten ovat ihmiset, jotka eivät ole sukeltajia. He saattavat katsoa kuviani veden alta ja kysyä minulta: Mitä se vaatii, mitä siinä tarvitsee? Mitä varusteita, mitä taitoja? Miten voi olla hengittämättä?

Koitan aina vain vastata, että se on sitä ihan samaa snorklausta mitä lapsenakin harrastettiin. Se ei ole mitään sen kummallisempaa, eikä vaadi mitään sen enempää.

Tarvitset maskin, joka maksaa muutaman kympin – sen sinä tarvitset, se on avaimesi siihen, että voit hengittää ja nähdä veden alla aivan kuten lapsena. Uikkaritkin on hyvä olla, niin ei tule sanomista. Mutta et tarvitse kursseja, et happipulloja, et räpylöitä, et kuiva- etkä märkäpukua, et painovyötä, et turvaohjeita. Sinun ei tarvitse tasata paineita tai olla tietoinen siitä, kauaksiko aikaa happi vielä riittää. Sinun ei, hyvänen aika, tarvitse myöskään matkata Thaimaahan tai edes Espanjaan. Ethän pelkän uimisenkaan vuoksi matkaa kesäisin ulkomaille.

Eikä tarvitse olla hengittämättä. Ei sekuntiakaan. Henki kulkee kuin itsestään, ihan koko ajan, eikä ilma lopu kesken, vaikka olisit vedessä koko päivän.

Uikkarit, maski ja hyvä kiva ranta, lämmin, tyyni ja aurinkoinen sää ja sellainen vesi, jossa näkee jotain – siinä aloituspakkauksesi. Voit aloittaa sillä, ja voit myös jatkaa sillä. Snorklaamisen ei missään vaiheessa tarvitse muuttua yhtään sen monimutkaisemmaksi tai kalliimmaksi. Et tarvitse ajan myötä enempää tai parempia varusteita. Ainoa ylimääräinen lisävaruste, joka itselläni kameran lisäksi on, ovat uimatossut sellaisilla rannoilla, joissa pohja on terävää puuta tai kiveä. Käytän samoja tossuja avannossa, eli ne palvelevat vuoden ympäri.

Yleinen käsitys tuntuu myös olevan, että snorklatessa olisi jotenkin välttämätöntä mennä niin syvälle, että ei voi hengittää. En tiedä mistä kummasta tällainen käsitys juontaa. Katselin Yleltä Peltsin luonto-ohjelmaa, jossa hänkin kokeili snorklausta mennen oppaan johdolla heti niin syvälle, että ei voinut hengittää. Vesilajista, joka voisi olla maailman helpointa ja rentouttavinta – lajista, jossa kelluessa voisi vaikka torkahtaa samalla, kun aloillaan ihailee paratiisimaisia vesiä kaloineen ja kasveineen –tehtiin hyvin vaikean ja epämukavan näköistä. Ihmettelin miksi kummassa.

Itse en ikinä, en koskaan vaivaudu menemään niin syvälle, ettei henki kulkisi. Kerran menin, koska halusin kokeilla, mikä siinä viehättää. Se oli hyvin epämukavaa ja todella turhaa. Paljon kauniimpia ja monipuolisempia maisemia oli tarjolla pinnan tuntumassa lähellä rantaa – siis snorkkelin ulottuvissa – kuin pohjassa, jossa oli vain kiveä ja tomua ja hämärää kuin kuun pinnalla ainakin.

Minä rakastan hengittää. Pysyn pinnalla, kellun, rentoudun, nautin. Vesi kannattelee pyytämättä ja vaivoitta asennossa, jossa snorkkeli on korkealla pinnan yläpuolella. Liikkumisen voi lopettaa koska tahansa ja olla vain. Niin helppoa se on, ja rentoa, ainakin kun on tyyntä ja lämmintä.

Kaiken, mitä olen kuvannut, olen kuvannut pinnalla ollessani. Kirkkaissa vesissä näen kyllä syvälle. Näen, että syvemmällä valoa on huonommin ja kasveja vähemmän – ja koen entistä vähemmän tarvetta mennä sinne.