Saari avaruudessa

Tämän muistelon kirjoittaminen tuntuu kuin palaisin jollakin lailla koko blogini alkujuurille, sillä vaikka tämä ei koskaan ole mikään retki- tai saaristoblogi ollutkaan, niin ensimmäisenä vuonna kirjoitin tänne useita reissujuttuja Utön ja Jurmon saarilta. Kun sitten Lappi kutsui, tarinat ulkosaaristosta vaimenivat minun osaltani – kunnes ne nyt taas palaavat. Se tuntuu hyvältä.

Teimme viikonloppuna yhden yön matkan Örön linnakesaarelle. Mukana oli puolisoni ja vanhempieni lisäksi siskoni, ja jälkimmäisenä päivänä toinenkin sisko perheineen liittyi seuraamme muutamaksi tunniksi, ennen kuin palasimme kaikki mantereelle. Alun perin tämä reissuidea oli ollut synttärilahja isälle, mutta ajankohdan tarkentuessa päätimme niputtaa siihen myös äitienpäivän sekä äidin ja minunkin synttärit. Ei niin, että olisimme varsinaisesti mitenkään suurieleisesti juhlineet, mutta jo yhdessäolo koko porukan kesken on sen verran harvinaista, että se tuntuu erityiseltä.

Örön saarelle kuljetaan Kemiönsaaren Kasnäsin satamasta. Pari kertaa viikossa kulkee ilmainen yhteysalus, mutta päivittäistä liikennettä ajaa Wilson Charterin Sissel, jolla mekin kuljimme ja joka Örön jälkeen jatkaa matkaansa vielä Bengtskärille.

Saari oli etukäteen tuttu vain vanhemmilleni, etenkin isälle, joka vietti siellä armeija-aikanaan kolme kuukautta 1960-luvun lopulla. Olin jo aiemmin kuunnellut korvat höröllä hänen tarinoitaan saarelta, ja nyt etenkin tuntui arvokkaalta saada kuulla niitä aivan paikan päällä. Entinen kasarmirakennus on viime vuosina muutettu hotelliksi, ja isän vanha tupa numero 7 on nyt hotellin huone numero 7. Hotellin käytävällä oli myös vanhoja kuvia Öröstä 1900-luvun alusta. Kävimme niitä vaivihkaa katsomassa, vaikka itse emme yöpyneetkään hotellissa, vaan pienessä erillismökissä yhä käytössä olevan valvontatornin juurella. Ylhäällä tornissa isä kertoi armeijassa valvoneensa yhden yön.

Örössä on kaksi erillistä, noin viisi kilometriä pitkää rengasreittiä. Me kiersimme erinäisillä kokoonpanoilla ensimmäisenä päivänä pohjoiskärkeen yltävän sinisen reitin ja jälkimmäisenä päivänä eteläkärkeen yltävän punaisen reitin, jonka varrelta alla oleva kuva on. Alla oleva kuva on paikasta, jonka edustalla kilometrin päässä on venäläisen Ladoga-miinalaivan hylky. Ladoga oli panssarifregatti, jonka tukikohta oli Örössä kun se upposi saksalaisten miinaan kesällä 1915.

Merivesi oli retkiemme aikaan matalalla. Levä tuoksui rannoilla, etenkin auringossa paahtuvat rakkolevävallit ja sinisimpukoiden kuorten rahisevat massat tuoksuivat lämpimässä säässä voimakkaasti. Se on tuoksu, jota ei aivan itsestäänselvästi pidä mitenkään hyvänä, mutta minä ehdin kaivata sitä vuosinani Lapissa, joten siksi nyt tunsin siitä hyvää ja kotoisaa mieltä.

Saarella on paljon bunkkereita ja muita rakenteita, joissa monissa voi varovaisuutta noudattaen käydä myös sisällä. Lisäksi lukuisat infotaulut avaavat paikan historiaa valaisevasti ja mielenkiintoisesti. Itselle mieleen jäi etenkin seuraava:

(…) Linnakkeen ensimmäisinä vuosikymmeninä pihapiiriä vaalittiin huolella ja siellä vietettiin paljon vapaa-aikaa. Niin myös 25.6.1941, jolloin kesken perheen teehetken havaittiin lentokoneiden lentävän linnakkeen yli. Teehetki päättyi linnakkeen päällikön todettua, että koneet eivät olleet omia. Siihen päättyi myös välirauha – jatkosota oli alkanut.

Ote Metsähallituksen opastaulusta Örön 6” patteri- ja kasarmialueen rakennusten edustalla

Jälkimmäisenä päivänä ennen paluuta mantereelle osallistuimme vielä opastetulle kierrokselle, joka kesti puolisentoista tuntia. Opas kertoi Örön toimineen laidunmaana 1900-luvun alkuun saakka, ja saarella oli myös kalamajoja, joita käytettiin samaan tapaan kuin minulle Lapissa niin tutuksi tulleet kalamajat Jerisjärvellä – niissä yövyttiin, kun kalastusreissulle tultiin pidemmän matkan takaa.

Suomihan oli osa Venäjää kun sitten alkoi ensimmäinen maailmansota osoittaa merkkejä tulostaan. Vuonna 1912 Venäjä päätti linnoittaa Örön osana laajaa Pietari Suuren merilinnoitusta, jolla haluttiin turvata Pietaria. Laidunsaari muutettiin linnakesaareksi Aasiasta tuotujen sotavankien voimin. Suomen itsenäistyttyä Venäjä joutui luovuttamaan Örönkin Suomelle, ja tietenkin sabotoi saaren rakenteita, kuten tykkejä, minkä kerkesi ennen sitä. Toisessa maailmansodassa sitten Örö oli suomalaisten hallussa ja kuhisi toimintaa. Saaren historiasta voi lukea tarkemmin Luontoon.fi:stä.

Nykyään koko saari on osa Saaristomeren kansallispuistoa, ja kuhisee lähinnä rauhaa. Opastetulla kierroksella me pääsimme katsomaan 12 tuuman Obuhov-tykkiä ja sen kasemattia. Ulkoa Obuhovin päältä näkyi horisontissa Bengtskärin majakka, jonka taisteluun Öröstä osallistuttiin vuonna 1941. Bengtskär näkyy hyvin myös saaren eteläkärjestä riippusillan alueelta.

Kävimme sisällä joissakin saaren pimeistä ja kolkoista bunkkereista ja muista maansisäisistä rakennuksista. Sinisellä reitillä näkyneet panssariesteet toivat mieleeni uutiskuvat joidenkin ukrainalaiskaupunkien kaduilta.

Ravintolan vieressä isä osoitti viereistä kasarmirakennusta ja muisteli tarinan, kuinka oli joutunut vahtimaan putkaan laitettua armeijakaveriaan, joka oli ottanut muutaman päivän omaa lomaa armeijasta ja saanut sen johdosta putka-aikaa. Kaveri sai istua talon sisällä lämpimästi putkassa, kun isä oli joutunut olemaan ulkona sateessa tätä vahtimassa.

Mustarastas ja satakieli lauloivat upeasti Örön alkukesäillassa, säässä, jota kauniimpaa emme olisi osanneet edes toivoa. Muitakin luontohavaintoja saarella tehtiin, näimme muutamia pieniä kyitä ylittämässä teitä, isä näki merihanhia ja ristisorsia ja minä bongasin lapasorsaparin. Kuljimme jonkin verran eri reittejä, sillä isä ja mieheni liikkuivat pääasiassa polkupyörillä ja me muut jalan.

Örön eteläkärkeen johtava mukulakivitie on nimetty Lyhyeksi Ikäväksi, kun taas pohjoiskärkeen johtaa Pitkä Ikävä. Isä muisteli kuinka siellä marssittiin valamarssia, laulettiin Muistoja pohjolasta ja laulaa piti niin kovaa kuin kurkusta lähti – vahtitornissa sitten kuunneltiin, että mitenkä sitä ääntä oikein lähteekään. Isää tällainen huutaminen ei oikein puhutellut ja niinpä hän oli tahallaan laulanut väärin ”Sankarten heimoa ja raatajan unhoittaa en konsaan voi”, johon takana tullut Sauli Niinistö oli korjannut häntä, että se on ”raatajain.”

Ei olisi kiinnostunut huutolaulu minuakaan, ja muutenkin tunnistin itseäni isän tarinoista. Kovasti urheilleet, kuten jalkapalloa pelanneet, olivat päässeet aiemmin armeijasta lomille ja isä vasta myöhemmin, koska tuumi, että ennemmin hän on saarella pidempään kuin pelaa jalkapalloa. Itse olisin samassa tilanteessa toiminut juuri samoin. Olen perinyt isän kilpailuvietin sataprosenttisesti, eli ei kiinnosta pätkääkään.

Kävimme myös ampumaradalla, joka oli kuuma ja paahteinen ja jonka ilmassa sekoittuivat karrelle kärähtäneen viimevuotisen kanervikon ja yhtä lailla koppuraksi kärventyneen, rannalle huuhtoutuneen rakkolevävallin tuoksut. Isä näytti meille myös helikopterikentän, josta oli noutanut postia, sekä sotilaskodin ja muisteli, kuinka aina jonkin töppäyksen jälkeen piti juosta nykyisin hotellina olevaa kasarmirakennusta ympäri.

Maisemallisesti Örössä on minun mielestäni piirteitä sekä Utöstä että Jurmosta, mutta on siinä jotain aivan omaakin. Utöstä muistuttavat armeijarakenteet kuten bunkkerit, ja etenkin pohjoiseen johtavan sinisen reitin maisemat tuovat paikoin hyvinkin Jurmon kivirannat ja kanervanummet mieleen. Saaren sisemmissä osissa kuitenkin kasvaa varsin jyhkeääkin metsää, pääasiassa männikköä, joista suurella osalla on jo varsin mukava kilpikaarna suojanaan. Tällaisia metsätunnelmia ei Jurmossa eikä Utössä ole saatavilla lainkaan. Metsä on monin paikoin niin laajaa ja korkeaa, että ainoastaan meren tuoksu muistuttaa, että ollaan ulkosaaristossa eikä jossakin sisämaassa.

Myös tykit tuovat Örön maisemaan ja tunnelmaan omat piirteensä, kuten myös lukuisat vanhat ja hyvin kauniit puurakennukset, jotka ovat armeijan ajoilta jääneet. Semmoista en ole muilla käymilläni saarilla nähnyt, vaikka Utössä jotain samantapaista on, niin ei lainkaan samassa mittakaavassa, runsaudessa ja monipuolisuudessa.

Minulla oli snorklauskamat varuilta mukana, mutta tämä reissu meni enemmän tiedustelun piikkiin, enkä lopulta mennyt veteen ollenkaan. Matalat rannat yllättivät, ja ilmeisesti melkein ainoa hyvä veteenmenopaikka löytyisi vierasvenesataman yleiseltä saunalaiturilta, jonne en välittänyt mennä. Kuitenkin opas neuvoi yllä näkyvän rannan olevan hyvä uimaranta, vaikkakin kauas matala, joten jos ja kun palaamme tänne mieheni kanssa joskus ainakin päiväretkelle, aion suunnata tuonne. Myös sinisen reitin varrelta pohjoisesta löytyi eräs erinomainen minihiekkaranta kallioiden kainalosta, jota saatan myös harkita, mutta sinne on pidempi kävely.

Örössa on tosiaan myös ravintola, jossa kävimme syömässä. Olin etukäteen varmistanut että sieltä saa vegaanistakin ruokaa, koska tarkoitus oli syödä yhdessä koko porukan kesken enkä halunnut riskeerata tilannetta, jossa kaikilla muilla on ruokaa ja minulla ei olisi mitään. Sain erinomaista ruokaa ja palvelua. Eikä jäänyt nälkä, vaan vegaanivaihtoehdot olivat hyvät ja monipuoliset, kunhan niitä erikseen pyysi. Ne kannettiin minulle oikein pöytään!

Omalle budjetilleni kaikki saarella oli kyllä hintavaa, joten jatkossa jos ja kun vierailemme täällä mieheni kanssa kahdestaan, emme varmaankaan raaski ainakaan olla yötä. Jo pelkät matkat saarelle ja sieltä pois maksavat kahdelle hengelle yhteensä 60 euroa, ja kun vielä ynnää mukaan polttoaineet Kasnäsiin ja sieltä pois, on hintalappu jo sellainen, että ei siinä paljon tohdi saaren palveluita käyttää. Oluen ehkä voisi juoda ravintolan viihtyisien ulkopöytien ääressä ja muuten pitäisi olla omien eväiden varassa.

Kun yhtä vävyä lukuun ottamatta koko perhe oli kasassa, joimme holitonta mansikkaskumppaa vierasvenestaman pöydän äärellä ennen lounasta. Kotoa mantereelta oli aiemmin kuulunut ikäviä uutisia, mikä tuntui painona hartioilla, mutta piti koittaa elää hetkessä.

On kiva palata näkemään Örö myös muina vuodenaikoina. Moni varoitti meitä etukäteen käärmeistä ja punkeista. Itse en kyllä käärmeitä osaa pelätä, ja sekä niiltä että punkeilta kyllä pystyy suojautumaan sopivilla kengillä ja housuilla. Kiva tietenkin jos ei vedessä tarvitsisi olla käärmeen kanssa nokikkain, mutta tuskinpa siinäkään mitään pahempaa lopulta kävisi kuin säikähdys.

Ennen seuraavaa Örö-reissua meillä on mielessä muita saaristokohteita, ainakin Rosala/Hiittinen ja Vänö, joihin myös on lähtö Kasnäsistä. Ja talveksi voisi ajatella paluuta Jurmoon tai Utöhön.

Kotiin palattua oli aikomus katsoa Euroviisuja, mutta migreenini päättikin laittaa minut 14 tunniksi nukkumaan heti iltakahdeksalta, joten se siitä. Siinä meni samalla myös suunnitelma lähteä sunnuntaiaamuna aikaisin äidille viemään valkovuokkoja, mutta onneksi sen voi tehdä vielä illallakin. Alla olevan kuvan otin aivan hetki sitten, koivuihin on tulossa lehti ja lämpöä on yli 20 astetta – kesä on täällä.