Saari avaruudessa

Se taisi olla viime syksyä kun mies tutkaili lippuja Sabatonin Helsingin-keikalle, ja minä lupauduin lähtemään kaveriksi. En tiennyt paljoakaan yhtyeestä, muuta kuin laulaja Joakim Brodénin mieleenpainuvalta ulkonäöltä sekä sen, että ovat ruotsalaisia ja kertovat lauluissaan tarinoita sotahistoriasta. Bismarck oli etäältä tuttu biisi – ainakin nimeltä – ja senkin muistin, että joskus vuosia sitten Kuopio Rockissa (olisiko ollut ensimmäinen festarini ikinä?) Sabaton soitti illan pääesiintyjänä siinä vaiheessa, kun me jo valuimme Väinölänniemestä kohti keskustaa ja petiä.

Senkin kyllä tiesin, että ei Sabaton minulle mikään inhokki ole – lähes täysin vieras vain. Ja siinä sitten tuumimme, että otamme Helsinkiin istumapaikat. En enää ihan muista mikä logiikka sen takana oli.

Keväällä reilu kuukausi sitten tsekkasin Sabatonin The tour to end all tours -kiertueen settilistan netistä ja tallensin sen Spotifyhin. Aloin kuunnella sitä, koska halusin tuntea ainakin suurimman osan biiseistä ennen keikkaa. Kunpa olisin aikoinaan tehnyt saman ainakin Nightwishin ja Beast in Blackin kanssa! Katsoimme miehen kanssa eräänä iltana myös livekeikan netistä. Sieltä tarttui korviini soimaan Winged hussars, ja siitä tuli ensimmäinen suursuosikkini Sabatonilta. Hiljalleen alkoi löytyä muitakin kappaleita, joita huomasin kuuntelevani uudelleen ja uudelleen. The Great War. Shiroyama. Dreadnought. Carolus Rex!

Upotan jutun loppuun Youtubesta muutaman maistiaisen.

Kun sitten Helsingin-keikan aika lähestyi, ymmärsin jo etukäteen, että istumapaikat olivat olleet virhevalinta. Huomasin, että toiselle Suomen-keikalle Kuopioon oli vielä lippuja, ja nimenomaan permannolle. Laitoin miehelle viestiä, ja hän ymmärsi yskän heti. Koska mikään ei estänyt, päätimme, että lähdemme Kuopioon heti Helsingin-keikan jälkeisenä aamuna. Ajoissa, jotta ehdimme jonoon ja maksimoimme mahdollisuutemme eturivipaikkoihin.

Helsingin Jäähallin eteen muodostunut jono näytti loputtomalta, mahtoiko jatkua Pasilaan saakka? En tiedä kauanko ensimmäiset olivat jonottaneet, mutta nostan hattua Helsingissä eturiviin etuilematta päässeille, ei varmasti ollut helppo rasti. Meidän paikoiltamme lavalle näki hyvin, mutta taisin ensimmäistä kertaa elämässäni kokea fomoa, kun en ollut eturivissä. Nautin keikasta toki suuresti, mutta tuolilla istuminen kuin kirkossa konsanaan tuntui jotenkin todella väärältä. Iloitsin jo valmiiksi, että seuraavana iltana olisin siellä missä kuuluukin, permannolla.

Matkalla Kuopioon muistelimme viime syksyn Radio Rock -risteilyä ja sitä, kuinka mieletön reissu se oli. Meillä ei ollut odotuksia ja olimme jopa vähän epäluuloisia risteilyennakkoluuloinemme, mutta tosi on, että tuo reissu oli ollut elämämme parhaita keikkareissuja. Mies muisteli kuinka sai keikalla Beast in Blackin Yannikselta fist bumpin kesken keikan, koska lava oli niin lähellä, että se aidosti oli kosketusetäisyydellä. Minä muistelin kuinka Amorphiksen Oppu tuli yksin minua vastaan autiolla laivan käytävällä ja olisin halunnut sanoa jotain, mutta en tietystikään kehdannut. Silti hyvä muisto!

Tunnelma korkealla saavuimme Kuopioon ja jonotimme ulkona auringossa kolme tuntia. Sisälle päästyä saimme jonossa hyvät eturivipaikat, mutta juosta kyllä sai. Sitten piti vielä odottaa kolme tuntia ja kuunnella kaksi lämppäriä ennen kuin Sabaton aloitti. Se oli jokaisen odotusminuutin arvoista!

Ai niin, tiesinhän minä Sabatonista senkin, että rumpusetti on panssarivaunun päällä. Ja rummuissa Floor Jansenin soma mies, Hannes Van Dahl.

Lavalla oli paljon muutakin kuin yhtye ja panssarivaunu: hiekkasäkkejä ja piikkilankaa sekä linnoitusmaisia rakennelmia. Lisäksi nähtiin näyttelijöitä, kuten Father-kappaleessa myrkkykaasun keksijää Fritz Haberia esittänyt tiedemies liitutauluineen ja myrkkykoneineen, sekä punaista paronia eli Manfred von Richthofenia esittänyt lentäjä punaisine lentokoneineen. Näyttelijöitä oli monia erilaisia, kuten liekinheitinmiehet alla kuvassa oikealla, ja lisäksi oli rekvisiittaa, kuten kaasunaamareita ja -aseita sekä olalta laukaistava kevytsinko, jolla Brodén myös ”ampui” ja muita ampuma-aseita näyttävästi ja kuuluvasti leimahtavine ampumaefekteineen. Carolus Rexin aikaan jäsenillä oli päällään samanlaiset koreat takit kuin Kaarle XII:lla (latinaksi Carolus Rex), joka aikoinaan oli muuten Suomenkin hallitsija, kun vielä olimme osa Ruotsia. Karjaalla on muistomerkki hänen joukkojensa (olkoonkin tappiollisesta) taistelusta venäläisiä vastaan, se pitäisi käydä katsomassa.

Panssarivaunun tykkikin pamahteli ja savusi tuon tuosta, ja muutenkin paukkuja ja liekkejä oli välillä koko lava täynnä.

Muutama itselle uusi kappale settilistassa edelleen oli. Niistä juuri Father teki suuren vaikutuksen. Näyttelijät kiinnittivät huomion pelottavaan tarinaan, ja Helsingin-keikan jälkeen otin tarkemmin selvää mistä sanoissa on kyse. Fritz Haber oli saksalainen kemisti, joka sai Nobelin kemianpalkinnon kehittämästään ammoniakin valmistusmenetelmästä (Haber–Bosch-menetelmä) vuonna 1918. Menetelmä mahdollisti valtavat viljasadot ja sitä myöten hurjan väestönkasvun, kun oletettavasti ei enää tarvinnut pelätä katovuosia.

Haber tunnetaan kuitenkin myös kemiallisten aseiden isänä, mistä kappaleen nimi. Hän osallistui kloorin ja muiden taistelukaasujen kehittämiseen ja käyttöönottoon ensimmäisessä maailmansodassa. Hän on kehittänyt myös Zyklon B -hyönteismyrkyn, jota käytettiin keskitysleirien kaasukammioissa ihmisten tappamiseen.

Kylmät väreet menivät kun huomasin kappaleen tulleen ulos vasta viime vuonna (2022), ja yhä siinä pohditaan, mihin Haberin keksintö johtaa, mitä siitä vielä seuraa ja mihin sen tarina päättyy. Kuka voi ennustaa mitä vielä on tulossa?

Vaikutusta lisäsi Fatheria seurannut kappale The attack of the dead men, jonka aikana Brodén oli pukeutunut kaasunaamariin ja suureen mustaan takkiin pidellen kädessään jonkinlaista asetta, josta ryöppysi valkoista sumua – kaasua – lavalle ja yleisöön (kuva alla).

The attack of the dead men kertoo Osowiecin linnoituksen taistelusta vuonna 1915. Saksalaiset luulivat myrkyttäneensä 900 venäläistä kaasulla kuolleiksi ja etenivät linnoitukselle odottamatta juuri lainkaan vastarintaa. Mutta kuitenkin 100 venäläistä olikin elossa, joskin hirvittävässä kunnossa kaasun jäljiltä, mutta kuitenkin sen verran kyvyissään, että pystyivät avaamaan tulen ja käymään tulijoiden kimppuun jopa pistimillä. Saksalaiset kauhistuivat, ja paetessa massapaniikki aiheutti lisää uhreja. Siinä rytäkässä yhä elossa olevat venäläiset pääsivät itsekin pakenemaan linnoituksesta. Tämä tapaus synnytti saksalaisten keskuudessa legendoja venäläissotilaista, jotka nousivat kuolleista taistelemaan.

Omat suosikkini Helsingin ja Kuopion identtisiltä settilistoilta olivat Carolus Rex ja Dreadnought, joista jälkimmäinen kertoo 1900-luvun alun edistyksellisestä sota-alustyypistä. Aikansa hurjimmasta, ennen kuin taas kohta tuli jotain vielä kehittyneempää ja tuhovoimaisempaa. Laiva, joka ei pelännyt mitään: dread = pelätä, nought = ei mitään. Kappaleessa on todella mieletön käynti, sellainen, joka kietoo kokonaan pauloihinsa ja todella luo mielikuvia massiivisesta sota-alusten laivastosta itsessään, jopa ilman lyriikoita.

Aika paljon on Wikipedia laulanut sen jälkeen, kun aloin näihin kappaleisiin tutustua. On olemassa myös oma Sabaton Wiki, jossa kappaleiden taustoja kerrotaan ja avataan historiallisia tapahtumia niiden taustalla. Se on ollut hyvin yleissivistävää tutkimustyötä. Olen oppinut mikä oli haamudivisioona (Ghost division), millainen sota-alus oli Bismarck, millainen hallitsija oli vain 15-vuotiaana valtaan noussut Kaarle XII (Carolus Rex), mitkä olivat Lauri Törnin (Soldier of 3 armies) ja Simo Häyhän (White Death) tarinat, keitä olivat siivekkäät husaarit (Winged hussars) ja mitä he tekivät Wienissä syyskuussa 1683, mistä Shiroyaman taistelussa oli kyse vuonna 1877 ja mitä kummaa tapahtui Itterin linnan taistelussa Itävallassa, jossa amerikkalaiset joukot ja saksalaiset sotilaat yhdistivät voimansa viimeisiä sinnitteleviä natseja vastaan toisen maailmansodan lopussa (The last battle). 

Sabatonin pitkäaikaiset fanit ovat varmaan todellisia historiantuntijoita!

Myös Talvisodasta on oma kappaleensa. Sen tarinassa on kylmääviä yhteneväisyyksiä siihen, mitä parhaillaan Venäjä tekee Ukrainassa. Edelleen tuntuu aivan absurdilta, että nämä aiheet ovat täysin ajankohtaisia Euroopassa tälläkin hetkellä.

Fields of Verdunin ja Christmas Trucen tarinat olivatkin minulle jo ennestään aika tuttuja, niitä opiskelimme koulussa vaihtarivuotenani Ranskassa. Christmas Trucesta on myös upea elokuva, Päivä ilman sotaa.

Rakastan sitä, että yhtye pitää hauskaa ja ottaa jatkuvasti kontaktia yleisöön, ja niin nämä kaikki jäsenet todella tekivät. Avustaja kävi jakamassa eturiviläisille jopa kankaiset rekvisiittamaskit myrkkykaasukappaleen aikana, minkä lisäksi mieheni onnistui keikan aikana ja lopuksi imuroimaan itselleen Hanneksen rumpukapulan – jonka tämä heitti suoraan hänen kouraansa – sekä Pärin ja Chirisin plektrat. Kolmaskin plektra löytyi vielä pois lähtiessä lattialta.

Tunnelma eturivissä oli melkeinpä hurmoksellinen, enkä mitään muuta kyllä odottanutkaan. Yhtye sai laulaa kilpaa yleisön ja pyrojen kanssa. Monet kappaleista ovat tunnelmaltaan voimaannuttavia ja saavat rinnassa syttymään jonkinlaisen ylvään, yhdistävän uhon ja voimantunnon, ei kuitenkaan otsa rypyssä, vaan jotenkin aivan kummallisen riemun ja, no, juuri voimaantumisen kautta. Tämä siitäkin huolimatta, että vaikka tuotannossa on mukana legendaarisia sankaritarinoita, on sotateema silti loppujen lopuksi läpikotaisin surullista ja kauhistuttavaakin kerrontaa, hirveitä kohtaloita, miljoonittain turhia kuolemia, nuorena kuolleita, usein tuntemattomiksi jääneitä sotilaita kaukana kotoa, siviiliuhreja ja pohjatonta surua, eivätkä Sabatonin lyriikat peittele tai vähättele sitä, päin vastoin, siitä kerrotaan hyvinkin suoraan monissa kappaleissa, esimerkiksi The Great Warissa ja 1916:ssa. Lyriikoissa kuvataan sodan järjettömyyttä sellaisin sanoin ja ilmauksin, että kirjoitettuna tai puhuttuna ne vetäisivät täysin hiljaiseksi, mutta mahtipontiseen, sotilaalliseen, kutsuvalla poljennolla etenevään, testosteronia ja liekkejä räjähtelevään power metalliin puettuna se saa yleisömeren takomaan rytmiä nyrkit ilmaan kohotettuina ja huutamaan, kuin hurmoksessa, kaikki yhdestä suusta ja yhteisessä rytmissä niin, että yleisömeri sulautuu osaksi elämystä.

Se on erikoinen ja järjellä ajateltuna melkein väärältä tuntuva yhdistelmä. Kuitenkin se toimii ja vetää mukaansa niin, että keikan ajaksi koko muu maailma lakkaa olemasta. Parhaimmissa kohdissa tekee mieli sulkea silmät, laulaa niin kovaa kuin ääntä lähtee ja nostaa nyrkki takomaan ilmaa yhdessä tuhansien muiden kanssa. Se on tunne, jonka voi kokea vain eturivissä. Ehkä se Sabatonin tapauksessa juontaa juurensa siihen, että musiikki vetoaa isänmaallisiin tunteisiin, jotka usein ovat voimakkaita ja jotka varmasti monet jakavat kautta kansojen, riippumatta siitä, mikä itse kenenkin isänmaa on. Ja toisaalta varmaankin kyse on myös puhtaasta dopamiinihumalasta, siitä hyvän olon tunteesta, kun voimakas musiikki menee suoraan suoniin.

Ja kun keikka on ohi ja valot syttyvät, se kaikki haihtuu kuin silmänräpäyksessä. Hyväntuulinen väkijoukko alkaa hetken ihmeteltyään valua rauhassa kohti ulko-ovia.

Lyhyesti sanottuna, oli hyvä keikka ja tulemme jatkossakin ostamaan permantoliput ja jonottamaan eturivipaikat Sabatonin Suomen-keikoille.

Alla vielä lupaamani maistiaiset. Viimeisessä näkyy hieman livemateriaaliakin.