Saari avaruudessa

Ollaan etelässä havahduttu siihen, että täällä on ihan hurjasti paikkakuntia. Pienelläkin matkalla on monta eri paikkakuntaa, tai kuten Lapissa kasvanut mieheni joskus asian muotoili, ”kilometrin välein vaihtuu kuntaraja.”

Tuntuu avartavalta suhtautua näihin Etelä-Suomen kulmakuntiin avoimin ja uteliain mielin, kuin kaukaakin tullut turisti. Olen tosi kiitollinen, että osaan nähdä sen niin – koska ennen en osannut, ja nyt olo on rikkaampi. Pystyn aivan muina matkailijoina lähteä tutkimaan yhtä hyvin Paimiota kuin Porvoota, Sauvoa kuin Sastamalaa, puhumattakaan oman kotikaupungin kylistä, mitenkään niitä etukäteen arvottamatta. Mieli ei tee kaukomaille, kun näkee, kuinka paljon kotimaassa on tutkittavaa ja saa täällä kokea niin upeita hetkiä. Aivan vielä ei suuremmin tee mieli muuten Lappiinkaan, tunturit tuntuvat vielä liian tavallisilta. Varmasti sekin kaipuu joskus vielä saa, mutta toistaiseksi se on pysynyt poissa. (Hossaan sen sijaan sydämeni kaipaa aina.)

Yllä kuvat yhdestä lempikohteistani kotikaupungissani Salossa – teimme äidin kanssa iltaretken Vaisakkoon.

Lappiin verrattuna – ja siihenhän kaikkea nyt vielä tulee verratuksi – etelässä on ihan hurjasti retkikohteita. Luonto- ja historiakohteita on joka kulman takana erilaisia, ja jopa keskiaikaisia nähtävyyksiä riittää, mikä tuntuu todella jännittävältä. Tuntuu aivan järjettömän kutkuttavalta ajatella, että siellä missä minä käyn kaupassa, ovat aikoinaan esimerkiksi viikingit käyneet kauppaa. Että täällä on tehty uskomattomia aarre-, miekka- ja muita löydöksiä… Sellaiset ajatukset tuovat historian ihanalla tavalla ihon alle.

Viime viikonloppuna kohteeksemme valikoitui Hämeenlinna. Olimme päättäneet varata huoneen sieltä hääpäiväviikonlopun juhlistamiseksi, sillä se oli sopivan matkan päässä ja siellä oli monta molempia kiinnostavaa kohdetta: Aulangon luonnonsuojelualue, Panssarimuseo, Hämeen linna ja Museo Militaria. Yhden yön reissu parin tunnin päähän kotoa oli antoisa, ja aloimme hiukan jo suunnitella seuraavaakin. Aulangon ihmeelliset puistot ja rakennelmat, museoiden puhutteleva sotahistoriallinen anti ja Hämeen linnan ikä tekivät meihin vaikutuksen ja vaikka olimme ”vain” Hämeenlinnassa, tuntui, että olimme todella aivan oikealla matkalla, näimme ja koimme uutta ja opimme uutta omasta kotimaastamme ja sen historiasta.

Hämeen linnan näyttelyistä – joista tosin emme hurjasti saaneet irti, koska me pöllöt emme osallistuneet opastetulle kierrokselle – onnistuin bongaamaan Perniön kirkosta tuodun ritarin haarniskan. Ajatella! Pappani oli kotoisin Perniöstä, mutta hänen vanhemmistaan minulla ei ole tietoa eli en aivan tiedä, miten syvällä perniöläisessä maaperässä minulla on juurakkoa.

Panssarimuseo ja varsinkin Museo Militarian talvi-, jatko- ja Lapin sodan näyttelyt saivat muutenkin ajattelemaan pappaa. Havahduin häpeäkseni tajuamaan, etten tiennyt edes missä kaikkialla hän oli taistellut, joten selvitin sen kotona ensi tilassa. Kävi ilmi, että hän oli mukana kaikissa kolmessa, viimeiseksi vielä Kemissä. Hänen omien sanojensa mukaan vihollinen oli opetettu ampumaan normaalimiestä ja ne vetivät hänestä yli, koska hän oli pieni. Sotien jälkeen pappa muun muassa piti mehiläisiä ja rakennutti paikan, jossa minä ja mieheni nyt asumme. Jälleen katson kotia ja pihapiiriä hieman uusin silmin ja tuntein nyt, kun tiedän taas hiukan enemmän ja paremmin.

Museoiden sotanäyttelyt olivat todella vaikuttavia ja moni seikka sai pysähtymään. Esimerkiksi alla oleva kuvasarja minulle kolmesta hyvin rakkaaksi tulleesta paikasta. Pappakin kirjoitti muistelmissaan, ettei ole Rovaniemeä nähnyt koskaan muutoin kuin savupiippuina.

Niin paljon näkyi samaa kuin mitä nyt Ukrainasta kuulemme. Kuten se, kuinka Venäjä ensin syytti Suomea myrkkykaasun käytöstä ja arvattavaa oli, että seuraavaksi se käytti sitä itse. Tai se, kuinka altavastaaja laittoi kampoihin mahdottomaksi luullulle viholliselle. Ukrainassa kuulemma Suomea pidetään esimerkkinä, josta saa voimaa.

Ylinnä: Museo Militarian Talvisota-näyttely ja Panssarimuseon Tiger II -panssarivaunu. Isossa kuvassa Panssarimuseon näyttelyä, jossa vitriinissä Ukrainasta tuotua esineistöä.

Minulla oli näyttelyissä tunteita veressäni ehkä siksikin, että olen viime aikoina tutustunut Sabatonin Talvisota-kappaleeseen, jonka sanat ovat omiaan nostattamaan melkoista suomalaista omanarvontuntoa. Kappaleen sanoista ei tarvitsisi paljoa vaihtaa – lähinnä Stalin Putiniksi ja Suomi Ukrainaksi – niin se sopisi nykyiseenkin tilanteeseen. Kuinka surullista, vaikka itselle suomalaisena kappale antaakin voimaa.

En ole näitä tällaisia ajatuksia aikaisemmin kauheasti ajatellut. En niin paljoa, että ne olisivat tulleet samalla lailla iholle. Nyt ne tuntuvat tulevan sattumalta yhtä aikaa vähän joka suunnasta ja tuntuu kyllä ihan hedelmälliseltä käydä niitä hiukan läpi ja ainakin tutustua pappan tarinoihin sodista. Se asettaa omankin asemani uuteen valoon – ei minua olisi, jos pappa olisi kaatunut sodassa.

Kuva Panssarimuseosta, takana Leopard-panssarivaunu.

Odotan kovasti, että jatkossa teemme vastaavia reissuja esimerkiksi Kotkaan, Haminaan, Vaasaan ja Poriin ja tietysti kaikille pienemmillekin paikkakunnille, mikä milloinkin sattuu kohteeksi valikoitumaan. Vaasa onkin ohjelmassa jo tänä kesänä, tosin melko silmät ristissä, koska se on keikkareissu. Uteliaisuus kutsuu paikkoihin, joita ei ennestään tunne – paitsi Kiteelle tietenkin palaamme joka vuosi muista syistä ja tänä vuonna kaksikin kertaa. Mutta voimme aina miettiä, ajaisimmeko jotain vähän eri reittiä. Lähipaikkakunnilla, kuten vaikka Hangossa, Somerolla, Lohjalla ja Tammisaaressa, voimme käydä päiväretkinä, mutta varmasti joskus yövymmekin, koska miksi ei.

Vaikka itse olen kasvanut tällä seudulla – täksi seuduksi laskettakoon Lapin mittasuhteita käyttäen koko Etelä-Suomi – ja olemme perheen kanssa matkailleet, ei minun tuulitunnelipäähäni ole kauheasti jäänyt muistikuvia. En ymmärrä miten se on mahdollista, mutta niin se vain on. Niinpä tutustumme näihin paikkakuntiin ja niiden nähtävyyksiin mieheni kanssa tavallaan ensi kertaa yhdessä, mikä tuo reissaamiseen vielä paljon lisäarvoa.

Olen miettinyt, että miten tätä etelän kohteiden rikkautta ei nähnyt ennen Lapin-vuosia. Ennen Lappia olin jotenkin lamaantunut matkailun suhteen sillä tavalla, että kävin aina vain muutamassa tietyssä kohteessa, melkein aina samoissa. Jurmossa, Utössä, entisen parisuhteen aikaan Pariisissa. Ei jostain käsittämättömästä syystä tullut mieleen lähteä tutkimaan mitään itselle uutta.

Mutta Lappi muutti sitä jotenkin.

Uskon, että Lapissa oli henkisesti matalampi kynnys lähteä tutkimusretkille, kun ei ollut samanlaista runsaudenpulaa mahdollisista käyntikohteista. Ei siellä ole kymmentä keskiaikaista kirkkoa tai kivilinnaa tunnin säteellä, ja niiden välissä vielä lukemattomia ja taas lukemattomia muita käyntikohteita. Kohteiden harvinaisuus – laajoilla selkosilla oli vain harvassa nähtävyyksiä, jotka pystyi tietä pitkin tai lyhyellä patikalla saavuttamaan – teki niiden näkemisestä houkuttavaa, kun kokonaisuus oli helpommin hallittavissa.

Jotenkin se siellä syntynyt uteliaisuus seurasi perässä tänne etelään. Nyt näen miten hienoa on, kun on niin paljon paikkoja missä haluan ja helposti voin käydä, kun vain päätän mennä. Luonto myös vaihtelee Etelä-Suomessa rajusti pienelläkin matkalla, kun siirrytään ulkosaaristosta vaikkapa rannikolle ja Sisä-Suomen metsiin, järville, lammille ja soille sekä historiallisille paikoille, joiden menneisyys vie käsittämättömän kauas.

Ensi viikolla onkin sitten nimenomaan saariston vuoro, kun kohteena on Örö, jossa isä kävi armeijan ❤