Saari avaruudessa

Sata takatalvea on tullut ja mennyt, ja niistä viimeisin, joka pyyhki ylitse ei kovin kauaakaan aikaa sitten, alkaa nyt olla inha muisto vain. Kevään lämpö on saapunut ja hätistänyt lumet, joista viimeisien rippeet enää sinnittelevät metsien varjoisissa kulmissa ja ojien pohjilla niin, että leskenlehdet työntyvät jo niiden ääreltä kohti aurinkoa.

Ajan pysähtyneisyys, jonka keväällä aina tunnen, on nyt kenties ohi, ja aika kulkee jälleen. Ehkä ne ovat ne sulamisen ja lumisateen lyhyet, vuorottelevat ajanjaksot, jotka tammikuusta tähän päivään ovat saaneet ajan tuntumaan kuin se vähän väliä kelaisi takaperin ja aloittaisi taas alusta.

Eilen oli kesän ensimmäisen retken aika. Täällä piirun verran sisämaassa on vielä kevät, mutta kohteessamme Saaristomerellä oli jo niin kesäistä – paikoittaisesta metsälumesta huolimatta – että tekee mieleni nimittää tätä kesän ensimmäiseksi retkeksi.

Ja voi pojat, että tarvitsin sitä juuri nyt. Juuri tämä retki, joka kesti lähes kokonaisen sunnuntaipäivän verran, tuntui saavan ajan rattaan jälleen pyörähtämään liikkeelle, elon jälleen syttymään ja pysähtyneisyyden tunteen katoamaan.

Meri oli tyyni ja sininen. Kastoin käden matalaan rantaveteen, jossa rakkolevät kasvoivat pieninä somina kimppuina ja yksittäisinä oksina, kuin pieninä vedenalaisina puuntaimina. Heilutin kättä ja katsoin, kuinka kirkas vesi teki kauniista kädestäni entistäkin kauniimman, ja kuinka käden liike laittoi vettä liikkeelle ja sai sen heijastamaan auringon valoa riemuisasti välkehtien. Ja se ääni, ja meriveden tuntu sormien välissä!

Myös haahkojen soidinlaulu kantoi kauempaa mereltä.

Katselin ja kosketin kiviä ja kallioita. Silokallio varsinkin, uurteineen ja juovineen sekä väreineen, joihin vesirajan lähellä tuore vihreä sekä kuivunut, valkoiseksi muuttunut levä olivat tehneet omat silauksensa, näytti niin kauniilta ja kirjavalta. Tutkin kallioiden kuvioita, joista voi elävästi hahmottaa, kuinka vuosimiljardeja sitten on maan uumenista työntynyt laava jähmettynyt muodoiksi, jotka yhä tänä päivänä ovat pinnallaan kulkevan, ihmisapinoihin lukeutuvan otuksen mielestä kiehtovia tarinoita menneisyydestä.

Levän tuoksu leijaili nenään astuessani meriveden hiekkarantaan rakentaman, auringon päältä kuivaksi korputtaman rakkolevävallin päälle. Vallin mustanröpöläinen kuori rahahti sopivasti kengän alla, ja jousti kerrosta alempaa. Meren, levän, kesän ja lämmön tuoksun muistin niin elävästi ja kaukaa, että oli lohdullista haistaa se uudelleen. Se on tuoksu, jota etäisestikään muistuttavaa ei voi muualta löytää, kuin tällaisilta merenrannoilta.

Polku johdatti myös metsiin. Ikivanhat, kilpikaarnaiset männyt olivat tämän metsän katseenvangitsijoita ja toinen toistaan sukkelamman muotoisia, kuin havuntuoksuisia bonsaita kiemuraisine oksineen. Oli siellä valtaviakin yksilöitä. Siellä täällä suopursumättäät odottivat omaa kukoistuksen aikaansa – silloin täällä täytyy tuoksua todella huumaavalta – ja jostain kauempaa kantautui teerien soidinpulputus ja -sihinä.

Kuljimme rannalta toiselle, ja jokainen niistä oli omanlaisensa. Yksi oli korkea pullea kallio, toinen vietti veteen loivempana ja lohkareisempana – sitten oli hiekkarantoja, osa pienempää kiveä, osa suurempaa, mutta yhtä kaikki kauniisti muotoonsa kaartuvia ja rauhaisia poukamia. Niin monta, etten enää laskenut.

Essi aikoi keittää kahvit ja etsi eväspaikkaa, mihin trangiansa virittäisi. Lopulta asetuimme eräälle hiekkarannoista, paikkaan, jossa oli sopivat pyöreät ja auringon jo lämmittämät kivenmurkulat istuttaviksi. Trangia asettui somasti soralle, ja katselimme kansallispuiston vettä. Vastarannan suunnasta kiiri joutsenien huutoja ja hanhien kaakatusta.

Jälleen yhden metsäpätkän jälkeen – jossa lumista sulanut vesi oli ottanut polun valtaansa – nousimme hieman korkeammalle kalliolle. Näköalat jylhistyivät entisestään, jos ne toki olivat jylhiä olleet lähes ensiaskeleista saakka.

Korkein vuori oli polun päätepiste ja vielä edessä. Sitä ennen tulimme kaislikkoiseen poukamaan, jossa sulamisvedet solisivat kovalla kohinalla alas silokallioita, muodostaen pieniä vesiputouksia useammankin. Niiden vesi oli tummaa, ja se oli värjännyt koko poukaman.

Näköala korkeimmalta vuorelta oli retken viimeinen kruunu, mutta on sanottava, että jo ensiaskeleillaan tämä polku ylitti kaikki odotukset moninkertaisesti. Vaikka oli hienoa valloittaa korkein vuori viimeiseksi, niin ei se retken kohokohta itsessään ollut – matkan varren maisemia ja rantoja on mahdotonta laittaa hienousjärjestykseen. Myös kesän tuntu sekä korvia huumaava, lintuja lukuun ottamatta lähes kertakaikkisen täydellinen hiljaisuus olivat osa retken suurta antia – sekä tietysti rakkaan ystävän seura.

Essi kaivoi trangiansa uudelleen vielä esille ja pidimme toisen evästauon tässä maisemassa, ennen kuin palasimme tietä pitkin autolle. Sillä matkalla näimme vielä merikotkan ja palokärjen, joista jälkimmäinen olisi jäänyt huomaamatta ilman sen läpitunkevaa huutoa, jota se todella kirkui aukean yllä täyttä kurkkua.

Kotiin päin ajaessa kevätilta kurkineen, kauriineen ja merikotkineen toi mieleeni muiston melkein kymmenen vuoden takaa, kun olimme täällä yhdessä hyvin samanlaisena iltana.

Tänään joimme mansikkalimut vanhempien kesämajassa auringon lämmössä ja korkkasimme siten kauden.

Tervetuloa kesä ❤