Saari avaruudessa

Isä ja äiti kävivät toissasunnuntaina kylässä. Se oli jotain, josta olimme puhuneet jo hieman aiemmin, mutta jonka löimme lukkoon vasta samana aamuna. Se sai minut huomaamaan, kuinka paljon arvostan sitä, että olemme nyt täällä heidän lähellään. Voimme sopia tapaamisen tuosta vain, oli se sitten kyläily jompaan kumpaan suuntaan, kahvitreffit Salon torilla tai vaikka luontoretki taas kevään koittaessa. Tapaamista ei enää tarvitse sopia jonnekin epämääräisten aikojen päähän, ei ensi keväälle, ei ruska-aikaan tai ensi vuoteen… Ei, nyt sen voi sopia vaikka samalle päivälle tai heti huomiselle. Ei tuhannen kilometrin välimatkaa, ei ikävää.

Tunnistan oikein hyvin, etten osaisi täydellisellä tavalla arvostaa tätä kaikkea enkä olla kiitollinen tästä kaikesta, ellei tuhannen kilometrin välimatka olisi ollut elämässäni niin monia vuosia. En osaisi arvostaa juurillani asumista, en sitä, että lähes joka toisessa talossa täällä on sukuni historiaa, ja että sen ansiosta voin näillä kunnailla kulkea jokaisen askeleen järkähtämättömällä itsevarmuudella, koska tämä on minun juurimaatani.

Lapissa kyseinen tunne oli jotakin epämääräisempää, sillä tosi oli, etten ollut siellä mistään kotoisin. Juureni eivät olleet siellä missään, en ollut kenenkään tyttöjä, sukuni ei ollut siellä eikä edes naapurikirkoilla. Ei se minua haitannut, eikä varmaan muitakaan, se oli vain asia, jonka tiedosti ja joka oli osa elämää. Mieli ja sisin piehtaroivat Lapin ihanuuksissa, sain hyviä ystäviä, kasvoin ihmisenä ja rakkaat hetket tulvivat elämääni kääntyen rakkaiksi muistoiksi huolimatta siitä, etten ollut paikallinen – ehkä jopa juuri siitä syystä. Kaukaa tulleena kaikki arjenkin pienet kauneudet on niin helppo nähdä.

Kuten taaskin on käynyt. Nyt osaan arvostaa tätä.

Täällä minun juureni ovat maan ytimessä saakka virtojen, metsien, kallioiden ja peltojen alla, ja se on asia, jota kellään ei käy kiistäminen. Tunnen itsevarmuutta, kun minun ei tarvitse perustella tai selittää, että miksi olen täällä ja mistä tullut. Päin vastoin, tänne muualta muuttaneet saattaisivat kokea tarvetta perustella täälläoloaan minulle, kuten minä koin pohjoisessa sikäläisille. En kyllä tiedä, oliko tarve aito, vai kuvittelinko sen silloin vain.

Lappi ja siellä vietetyt vuodet siispä vain jatkavat antamistaan. Elän elämääni kotiseudullani nyt täysin toisenlaisessa asetelmassa, katse kauaskantoisempana, eikä se olisi niin, ellen olisi ollut niin kauaa poissa, kokenut aivan toisenlaista elämää kunnolla kaukana, kaukana täältä. Tunnen pelkkää iloa ja kiitollisuutta sekä Lappia ja sen ihmisiä kohtaan, että Saloa ja täkäläisiä. En vaihtaisi pois päivääkään, enkä muuttaisi yhtäkään tekemäni päätöstä. Tein niin oikein, kun aikoinaan lähdin seikkailemaan. Samoin kuin nyt tein oikein, kun palasin

Kävimme äidin kanssa kävelyllä. Maailma oli kääriytynyt valkoista paksua villapeittoa muistuttavaan kuuraan jokaista puunoksaa ja havunneulasta myöten.

Äiti muisteli minkä kumpareiden yli ohi lapsena hiihtänyt kouluun, jota sitäkin kävimme kurkkimassa – en ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Komea rakennus on yhä hyvässä kunnossa. Ja hän muisteli missä pelattiin pesäpalloa ja millaisia ihmisiä missäkin talossa asui, ja että joskus hiihtäessä oli suksien pohjaan kertynyt paksut paakut lunta niillä kohdin, missä minä iltakävelyilläni yleensä aina näen metsäkauriita. Minä kyselin, mitä kautta he ovat lapsena kulkeneet kotoa – siis minun nykyisestä kotitalostani – lähimmälle järvelle, ensin pellon poikki ja sitten metsärinnettä ylös. Pyysin, että kesällä äiti kulkisi matkan kanssani, jos se vielä on mahdollista, jos joen yli yhä on silta olemassa ja jos metsärinne on kuljettavissa, vaikka on syytä epäillä polun kasvaneen kenties umpeen. Haluaisin kovasti nähdä sen järven ja löytää sen reitin.

Muisto muistolta tunsin juureni syvemmällä ja sitouduin tiiviimmin osaksi tätä maisemaa ja kylää.

Puolet äidin kertomien muistojen kohteina olevista ihmisistä, kylän talojen entisistä asukkaista, tuntuivat olevan sukua, mutta tarinointia syntyi myös muista mieleenpainuneista kylän persoonista. Yritin painaa asioita omaankin mieleeni, mutta moni muisto tuntui katoavan päästäni samaa vauhtia kuin tulvivassa joessa peuhaavien joutsenten huudot katosivat kaikujen kautta korkeuksiin. Sen muistan, missä talossa oli tavattu käydä tinauttamassa kahvipannut, ja missä kylän kolmesta (!) kaupasta oli tätini ollut nuorena töissä. Mutta vielä minulle ei ole selvinnyt esimerkiksi se, että missä todella asui lihanpalvaaja Holsten, jonka mukaan nimettyä koskea käyn kuvaamassa käytännössä viikottain ja jonka luota äidin lapsuusmuistojen joukosta löytyi erityisen herkullinen, suussa sulavan palvilihan makuinen muisto.

Onhan niin, että myös sota Ukrainassa on opettanut minulle tiedostavaa kiitollisuutta. Eivät vain vuodet Lapissa. Ymmärrän nyt, ettei pidä pitää itsestäänselvyytenä mitään. Olen kiitollinen joka päivä siitä, että minulla on yhä perhe ja koti sekä turvallinen kotikylä.

Myllyllä oli paljon vettä. Kevät tekee kohisten tuloaan, lämpö käy vähän väliä plussalla.

Vanhempien mentyä lähdin vielä kameran ja jalustan kanssa kuvaamaan runsasvetistä koskea, joka oli löytänyt itselleen uomia, joita en ollut tiennyt olevan olemassakaan. Virta oli luonut lukuisia haaraumia ja kiertoteitä etsiessään vedelleen väylää alemmas kohti merta. Osa uomista, jotka normaalisti kumisevat kuivuuttaan, oli hyvinkin täynnä valkoisena pauhaavaa jokea. Mutta oli myös hienovaraisempia, pienempiä virtoja, jotka lirisivät piilossa kuntan alla ja tulivat näkyviin vain hieman ennen kohtaa, jossa yhdistyivät takaisin isompiin vesiin. Kuinka kaukaa ne olivat tiensä kaartaneet, sitä ei voinut tietää. Mutta varpaisillaan ne minut pitivät, jokainen askel oli harkittava huolellisesti ja luettava maata niin, ettei sen veden alla virtaava vesi pääsisi yllättämään.

Kaksi valkohäntäkaurista päivysti läheisellä pellolla ja nostelivat välillä päätään pysyäkseen kartalla minun tekemisistäni ja liikkeistäni. Paksu talviturkki saa ne näyttämään hoopoilta, melkein kuin pehmoleluilta paksuine kauloineen ja poskineen.