Ennen Lappiin muuttoani vietin paljon aikaa Teijolla. Tämä ei ollut sattumaa sillä siskoni asui siellä, ja lisäksi olin itsekin aivan hilkulla muuttaa sinne. Ihan viimeiset retkimuistoni ennen muuttoa sijoittuvat Sahajärvelle nykyiseen Teijon kansallispuistoon.
Yksi paikoista, joissa siskon kanssa monesti kävimme, oli Ketunhäntä. Jostain syystä juuri tuo paikka on jäänyt mieleeni jotenkin erityisen haikeissa tunnelmissa. Muistan kun koirani juoksi sen kallioilla, kuinka sumu leijui meren yllä ja kuinka paljon maailmaa siellä aikoinaan paransimme. Kun muutin pohjoiseen minulle jäi jotenkin sellainen mieli, etten palaisi tänne enää koskaan.
Onneksi se oli harhaa. Ketunhäntä on edelleen paikoillaan, eikä mikään estä minua käymästä siellä vaikka jokaisella Salo-reissullani. Kuitenkin taitaa olla niin, että palasin sinne nyt vasta ensimmäistä kertaa muuttoni jälkeen. Muistankohan oikein, onko se tosiaan totta?
No joka tapauksessa tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Vanha metsä oli kaunis ja täynnä sinivuokkoja. Kaislat köllöttivät rannalla ja rantavedessä, osa kahisi vielä tuulessa huojuen. Joku veneili merellä, lokit huusivat. Sisko ja koiransa olivat entisellään, vain oma koirani puuttui – hänestä aika jätti jo ennen muuttoani.
Kävelimme alueella kierroksen, jota en ollut itse ennen kulkenutkaan – olin itse aina vain noussut kalliolle ja palannut samaa reittiä takaisin. Nyt laskeuduimme rantaviivaan, mistä löytyi rauhaisa poukama hiekkarantoineen.
Saavuimme myös kallioiselle pienelle niemennokalle, johon pysähdyimme pitkäksi aikaa. Kevätaurinko ja merituuli pitivät hyvänä, eikä muita ihmisiä näkynyt mailla halmeilla. Vanhan metsän lämpö ja merenrantametsän tuoksu pysäyttivät ajan. Siinä oli hyvä olla.
Onneksi tämän paikan tulevaisuus on ilmeisen turvattu – avohakkuita ei täällä tarvinne pelätä. Voin siis luottaa siihen, että tämä paikka on entisellään aina kun palaan Saloon. Tulevilla reissuilla aion käydä täällä useammin.
Saari avaruudessa 