Saari avaruudessa

Eilen illalla piti lähteä kaupassa käymään. Sitten ajattelin, että poikkean kaupan jälkeen hillasuolla. Sitten ajattelin, että en jaksa käydä kaupassa ollenkaan, ajan vain suolle. Sitten ajattelin, etten jaksa käynnistää autoa ollenkaan, joten päätin lompsia lähisuolle tuon takapihan metsän läpi.

Otin mukaani melko optimistisesti 10 litran ämpärin. Sanottakoon, että pienempääkään ei ollut hollilla, mutta toisaalta olin kuullut myös juoruja siitä, että hillaa on nyt valtavasti. Parempi siis varautua hyvin.

Vedin hupun niskaan ja viritin hyttyslakin sen päälle. Jalkaani vedin koko Sompion Lapin suurimmat ja painavimmat saappaat, selkään heitin uuden, hienon retkireppuni, jossa kannoin kameraa mukana.

Ryykelsin metsään. Viereisellä metsällä on monet kasvot. Paikoin se on koivikkoa, jonka pohja on lähes niittymäistä. Paikoin se on lävitsepääsemätöntä pajukkoa, ja paikoin melko avaraa sekametsää, jossa kävellessä mätänemään jätetyt, jo sammaleiset ohuet puunrungot rusahtelevat poikki jalkojen alla.

Ei mennyt montaa askelta, ennen kuin ensimmäiset hillat tulivat näkyviin.

Metsästä löytyi laaja kenttä, jossa hillan lehdet levittäytyivät vihantana mattona, ja sieltä täältä lehtien keskeltä törötti varsia päässään punainen, suuri marja.

Mutta nehän toki olivat vielä raakoja.

Jatkoin matkaa.

Hiljalleen metsä muuttui suoksi. Ensin se oli hyvin metsäinen suo, mutta hiljalleen puut pienenivät ja harvenivat. Laskin mielessäni, että jos varjoisalla paikalla marjat ovat raakoja, saattaisivat ne avoimen suon auringossa olla jo kypsiä.

Olin oikeassa.

Seurasin sähkölinjan reittiä kohti avaraa suota. Kypsiä marjoja oli yksi siellä, toinen täällä. Monta askelta sai kulkea yhdeltä kypsältä marjalta toiselle. Ensimmäisen söin paikan päällä juhlallisin menoin, ja voi yhden kerran, että se maistui hyvältä.

Lorkin menemään eteenpäin. Paikoin jouduin loikkaamaan sammaleisten ojien yli ja tiesin varsin hyvin, että ne ovat syviä ja vetisiä, vaikka näyttivätkin kauniin vehreiltä.

Alkoi tulla jo kuuma.

Ajattelin, että jospa vielä yhden ojan yli menen, niin sen jälkeen voisi olla enemmän marjoja. Ja vielä yhden. Ja vielä tuon yhden. Niin jatkoin, kunnes yhtäkkiä ajatus kävi toteen: oransseja palluroita tuli näkyviin siellä täällä, ja monet niistä olivat kypsiä.

Hilla on minulle vielä melkoinen arvoitus. Etelä-Suomessa se ei ole tullut tutuksi, lukuun ottamatta muistoa parhaan ystäväni kanssa vietetystä mökkiviikonlopusta. Muistan, että siellä oli savusauna ja rauhaisaa luontoa, ja hilloja, joita silloin vielä kutsuin lakoiksi.

Lakka on ensimmäisiä etelän sanoja, joita olen lakannut käyttämästä. Edelleen puhun toisinaan hyttysistä, eikä inhottava tule varmaan koskaan olemaan minulle visto, mutta hilla on ollut hilla jo melkein siitä saakka kuin saavuin. Onhan se paljon kauniimpi sanakin kuin lakka, ja jotenkin niin suloinen ja tunnelmallinen.

Hilla on siitä erikoinen marja, että sitä ei tarvitse suhistella esiin lehtien takaa kuten vaikkapa mustikkaa tai mansikkaa, vaan hillan varsi suorastaan tyrkyttää marjaansa kohti yläilmoja. Oranssi pallo loistaa kauas.

Hillan suutuntuma ei ehkä ole miellyttävin, se on eräänlainen limapallo jossa on paljon pieniä ja kovia siemeniä. Mutta mausta pidän. Hilla maistuu Lapin kesältä.

Tämä on kolmas kesä jonka vietän Lapissa, mutta vasta nyt oli ensimmäinen kerta, kun oikeasti lähdin hillaan ja löysinkin jotain. Olin vain hieman liian ajoissa liikkeellä, pitää yrittää uudelleen muutaman päivän kuluttua.

Oli mukava luuhata suolla, kun ei ollut pelkoa eksymisestä. Vaikka suo on ryteikköinen eikä ihan pienikään, siinä on hyviä maamerkkejä. Tiesin sähkölinjan kulkusuunnan ja huolehdin siitä, että Kittiläntiellä ajavien autojen ääni kantautui säännöllisesti korviini. Tiesin myös, että suolle ei voi hortoilla loputtomiin, sillä joka suunnassa vastassa on kohta joko joki, järvi, tie tai koti.

Sääskiä oli runsaasti. Kun pysyi liikkeessä, ne eivät häirinneet, koska eivät päässeet mistään kautta naamaan. Jos pysähdyin, ei mennyt kauaa ennen kuin jaloissa alkoi kova ja epämiellyttävä pistely.

Käsiin sääsket iskivät myös, ja niitä pyyhkiessäni taisi ämpäriin solahtaa melkoinen proteiinilisä.

Kotimatka tuntui pitkältä, oli hirveä hiki ja painavien saappaiden kanssa suossa lompsiminen alkoi väsyttää jalkoja. Palatessani tunnistin samoja keloja ja kantoja, joita olin mennessäni nähnyt. Ryntäsin takaovesta sisälle ja syöksyin suoraan suihkuun, jossa tuntui, ettei kylminkään vesi ollut riittävän kylmää.

Edellisenä iltana oli lööppien mukaan karhu käynyt morjenstamassa marjastajaa hieman etelämpänä Sodankylässä. Skandaalinhakuiset toimittajat olivat kirjoittaneet karhun ”hyökänneen kimppuun”, mikä ei tietenkään pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Karhu oli syystä tai toisesta läimäissyt marjastajaa ja paennut paikalta niin nopeasti, että jollain ihmeen konstilla marjastaja ei ollut edes nähnyt koko eläintä (!?). Ikävää, että lööppiotsikoinnilla vedetään mutkia suoriksi ja pahimmillaan ruokitaan muutenkin aivan turhaa petopelkoa. Olisi myös mielenkiintoista kuulla tarkemmin, että kuinka karhu voi ”hyökätä kimppuun” ja sitten juosta pois ilman että sitä näkee lainkaan?

Onneksi vaikuttaa siltä, että täällä Sodankylässä ei paljoa hötkyillä tuon kohtaamisen (?) johdosta, vaan tiedetään, että kun samoilla selkosilla asutaan, saattaa se karhu joskus vastaankin tulla. On tullut ennenkin, elämä on.

Minua ei karhu tullut taputtelemaan, mutta olisihan se upeaa joskus edes vilaukselta Mesikämmen nähdä.