Vino lämmin valo, pitkät varjot ja hillasoilta kumpuavat valokuvat kertovat Lapin siirtyneen seuraavaan vuodenaikaan. Keskiyön auringon aika on ohi eikä ruska ole vielä alkanut – eletään siis sadonkorjuuta.
Elokuun valo on ehkä valoista se tunnelmallisin. Valoa on edelleen paljon, mutta se on erilaista: siinä on tietynlaista haikeutta ja merkkejä siitä, että kesä on hiljalleen loppumassa. Ilta-auringon säteissä metsän puut ovat toiselta puolelta mustat, toiselta oranssit. Maitohorsmien kukinnot hohtavat illan valossa täyteläisinä, ja tuuli tuo tullessaan etiäisiä syksystä, joka vielä ei ole aivan lähellä, mutta matkalla se jo on.
Eilen ajellessani kaupasta kotiin päätin pistäytyä uimassa Vaalajärvessä. Samaan aikaan sain kylpeä sekä vedessä että valossa, istua hiljaa matalalla hiekkapohjalla ja katsella järven takana siintävien vaarojen, tuntureiden ja tuulimyllyjen siluetteja. En vieläkään tiedä minkä tunturin hahmo järvelle saakka kaukaisuudesta erottuu, mutta olen varma, että se on joku iso, oikea tunturi. Olisiko se Kumputunturi?
Venelaskupaikalla oli joku uittamassa karhukoiraa, mutta pian sain olla aivan yksinäni koko suurella rannalla. Kodalla ei ollut ketään, vain ilta-auringon veden kautta peilaavat, aaltoilevat säteet toivat siihen eloa.
Vesi oli todella lämmintä. Vaalajärvi on matala, se lämpenee nopeasti kunhan vain muutamakin lämmin päivä viivyttelee Sodankylän yllä. Viime päivinä on ollut vähän sateitakin, ja etelän suunnalla näkyikin sadepilvien matto väistymässä poispäin. Tummia pilviä vasten Joukhaisselän tuulimyllyt hohtivat valkoisina.
Lorvailin järvellä jonkin aikaa. Kahlailin vedessä, uin, välistä istuin vain penkillä. Kyllä kiireettömyys tuntuu sitten hyvältä, eivätkä sääsketkään kiusanneet. Se oli täydellinen elokuun iltahetki.
Syksy tekee vääjäämättä tuloaan, mutta olen iloinen ettei se ole aivan vielä täällä. Keväällä talvi venyi kuukautta pidemmälle kuin tavallisesti, joten kesä on tuntunut kuukauden lyhyemmältä. Metsässä näkee jo keltaisia koivunlehtiä, jotka yrittävät lymytä pitkän, vehreän nurmikon suojissa ja olla kuin eivät olisikaan. Mutta minä näen ne. Ja näen myös, kuinka ruohokanukoiden valkoiset kukat ovat kadonneet, ja pian niiden tilalla kasvaa punainen marjarypäs.
Onneksi meille syyskuussa pystytetään pönttöuuni keskelle taloa. Siitä tulee kaunis ja valkoinen… Ja se pitää huolen siitä, että vaikka kuinka ovat pakkaset jälleen tulossa, ei meillä ole kylmä.
Saari avaruudessa 