Nuotion savu nousi metsän lomasta pilarina taivaalle. Katselimme, kuinka vesi virtasi vierellämme, ja kuuntelimme sen solinaa ja kosteiden koivuklapien sihinää nuotiossa. Söimme, nautimme olosta. Ei kiirettä, ei meteliä, ei tekemistä.
Rauha oli maassa ja yhdessä oli hyvä.
Se kaikki tuntui hyvältä.
Koiran katse nousi tarkkaavaisena taivaalle: kurki lensi ylitsemme kohti Vaalajärveä. Sinne minunkin alkoi tehdä mieli. Suuren järvenselän läsnäoloa ei voi olla tuntematta, ja sinne vierellämme virtaava jokikin laskee.
Päätin kävellä iltaa vasten kalapirteille Ahvenjoen laskupaikkaan. Alkuun tie oli kuiva, se kulki poroaitojen lomasta.
Ilmassa haisi poro, maassa oli kaikkialla paskaa ja karvaa.
Sitten tie muuttui lumisohjoksi. Sohjo antoi myötä askeleiden alla, tehden kulkemisesta raskasta joka askeleella. Talven lumi ei ole hellittänyt vielä, se antaa vielä viimeiset koettelemukset kulkijalle ennen kuin suostuu muuttumaan vedeksi ja valumaan suureen Vaalajärveen.
Jotenkin se tuntui jaloissa hyvältä.
Aurinko porotti, ja minun tuli kuuma. Nappasin pehmeää, valkoista sohjolunta molempiin käsiini, kun kuljin. Tunsin, kuinka kylmä sohjo suli kourissani, puristelin sitä sormillani ja vedeksi sulaen se tippui sormieni lomasta maahan, viilentäen kämmenieni joka sopukan.
Ja se tuntui hyvältä.
Luusuassa Ahvenjoki oli suuri. Kuovi huusi kaukaa minulle ja näin, kuinka se laskeutui lumiselle suolle. Järven sulassa telkät kisailivat.
Jokin suuri haukka lensi ylitseni hiljaa. Se ei kailottanut menemistään niin kuin kuovi, eikä viheltänyt kuin telkkä. Oli täysin ääneti, liiteli vain menemään.
Erämaan ilma lepäsi järvellä. Ja se tuntui hyvältä.
Maailma oli sinivalkoinen. Mutta minun oli kuuma.
Etsin istumapaikkaa, ja löysin ison kiven erään kalapirtin kulmalta. Siinä oli hyvä. Otin lunta kämmeniini ja pesin märällä, vitivalkoisella lumella kasvoni. Otsalta ja poskilta tuntui kuin olisi höyry noussut, kun jää ja sohjo kohtasivat niitä viilentämään.
Voi luoja, se tuntui hyvältä. Minä inhoan hikeä.
Katselin Ahvenjoen virtaa. Oli hauska ajatella, että vain pienen matkan päässä sama joki virtaa oman kotini ohi. Joki kasvoi matkalla. Meidän kohdallamme se on eloisa ja puliseva, täällä jo ylvään leveä ja hiljainen.
Istuin kotvan ja kuuntelin maailmaa. Erämaata, lintuja ja järveä, joka malttavaisena kiirehtimättä odotti sitä hetkeä, että jääkuori joskus sulaa. Järven takana taivas punersi Kittilän suunnilla, sinisten vaarojen takana.
Otin pipon pois ja pörrötin hiuksia niin, että kylmä ilma pääsi päänahkaan. Pää sai pitkän, pipopäisen talven jälkeen tuntea jälleen ilman raikkauden ja viileyden.
Ja se tuntui hyvältä.
Kotiin astellessa minulla oli kuuma. Valutin jäätä sormien välistä ja painoin kasvoni lumisiin käsiin. Hetken aikaa olo oli kuin uudesti syntyneellä. Se tuntui hyvältä.
Kotona astelin pirttiin ja vaihdoin takin ja verkkarit uimapukuun. Nappasin pyyhkeen naulasta ja astelin sohjoisen kuntan poikki joen rantaan. Istahdin joentörmälle ja loikkasin veteen.
Vesi kietoi minut kylmään ja ihanaan syliinsä silmänräpäyksessä. Tunsin kehoni veden virrassa, pesin kasvoni ja niskani ja uin.
Nousin vedestä, kietouduin pyyhkeeseen ja jäin paikoilleni. Minun tuli nopeasti lämmin.
Olo oli kuin kiehuva kivi olisi päässyt ihanan kylmään virtaan, jossa se saa raikastua ja viilentyä ja herätä uudelleen eloon. Veri ja ajatukset alkoivat virrata, ja henki alkoi kulkea. Aivan kuin minusta olisi noussut höyryä ja irronnut mahdottomasti tunkkaista pölyä ja tomua talven jäljiltä.
Ja se se vasta tuntuikin hyvältä!
Saari avaruudessa 