Karkali on siitä erikoinen paikka, että se on luonnonpuisto. Niin tiukasti suojeltu alue, että siellä saa kulkea vain ja ainoastaan virallista reittiä pitkin. Kuten Sompio Sodankylässä, paikka, jossa kohoaa Pyhä-Nattasen kaunis tunturi. Suomessa on myös sellaisia luonnonpuistoja, joissa ei ole virallisia reittejä. Niissä ei saa kulkea ollenkaan – ei edes kävellä jokaisenoikeuksin. Vain tutkijat pääsevät näille alueille, jos saavat luvan.
Karkali on niemi, joka työntyy Lohjanjärveen. Pääsy sinne on pitkän, kapean, mäkisen ja mutkaisen tien takana – ja monin paikoin mäki ja mutka osuvat vieläpä samalle osuudelle. Tapasin ystäväni eilen aamupäivällä sovitusti Karkalin parkkipaikalla. Olimme liikkeellä riskillä, sillä kummallakaan meistä ei ollut tietoa siitä, olisiko tie perille ja P-alue aurattu, ja lunta oli tullut paljon juuri hetkeä aiemmin. Mutta auraus oli tehty viimeisen päälle.
Tutkimme hetken alueen karttaa ja lähdimme kulkemaan kuuden kilometrin reittiä. Hanki oli meidän suunnassamme koskematon, mutta hiihtäjä näkyi lähteneen vastakkaiseen suuntaan. Harmaalla säällä tuntui erityisen hyvältä päästä piileksimään korkean metsän syliin. Metsässä harmaus ei tunnu niin kuin muualla. Tai se tuntuu hyvältä yhdessä metsän kanssa, kuin suojalta, peitolta, piilolta.
Lunta on paljon. Täkäläisittäin. Mutta ei niin paljon, että se olisi tehnyt kävelystä vaikeaa – kulku oli helppoa kaikkialla muualla paitsi lyhyillä pitkospätkillä, joissa lumi oli piilottanut lankut niin, että harha-askel tapahtui herkästi ja syvälle notkolla olevaan maahan. Muistelin miltä tuntuu, kun lunta on polveen tai puoleen reiteen saakka. Nautin siitä, että vaikka onkin runsaasti lunta täkäläisellä, nykyaikaisella mittapuulla, saatoin silti kävellä metsässä tuosta noin vain, kevyellä askelella, vaivatta, rämpimättä, ilman tarvetta lumikengille.
Reitin varrella oli kivin reunustettu lähde. Ihana sula vesi, kuin tervehdys kesältä. Pitkosten alta liristen lähteen vesi oli valunut alemmas metsän rinnettä ja muodostanut mustan, levenevän hunnun vitivalkoiseen hankeen.
Siellä täällä metsässä kasvoi suuria haapoja. Kukin niistä oli luonut kuorekseen täydellisen sileän jään. En muista sellaista ennen nähneeni emmekä keksineet, mikä ilmiön olisi voinut saada aikaan. Tällainen jääkuori oli vain haavoilla, ei millään muilla suurilla metsän puilla. Käden lämmin kosketus kirkasti sumeapintaisen jään ja paljasti tarkasti mitä kaikkia kauniita sammaleita ja jäkäliä sen alla, haavan kuoren pinnalla talvehti.
Valkohäntä- ja metsäkauriin jäljet risteilivät metsässä. Tämä todella oli niiden valtakuntaa. Välillä sorkanjäljet kulkivat pitkän matkaa polkuamme pitkin, sitten erkanivat sinne ja tänne ja palasivat taas kohta takaisin – kauriita eivät luonnonpuiston kulkusäännöt sido. Yhtään eläintä emme osuneet näkemään, emme edes tikkaa, jonka koputuksen sentään kuulimme.
Emmekä nähneet myöskään hiihtäjää.
Talvinen tuuli puhalsi Lohjanjärven selkosilta ja sai Karkalin metsän laulamaan. Lahonneista tai muusta syystä kaatuneista puista vain osa oli päätynyt romahtamaan alas kuntalle saakka, loput nojailivat eri kulmissa vinosti vielä täysissä voimissaan oleviin elollisiin. Eri kokoisten ja eri lajisten puiden muodostamat konkelot soivat tuulen niitä liikuttaessa. Huojuessaan ne laskivat ilmoille parkaisuja, töräyksiä, narinoita, natinoita, vihellyksiä ja rääkäisyjä. Metsän korkeuksien humina säesti äänimaailmaa.
Kulkiessa ymmärsin, miksi Karkalia pidetään etenkin kevät- ja kesäkohteena. Monin paikoin pähkinäpensaat olivat luoneet holvikaariaan reitin ylle. Tässä alla olevassa paikassa täytyy olla todella maaginen tunnelma kesäiltana, ja aion sen myös kokea.
Kuuden kilometrin kierroksesta osa kulkee rantaviivan lähellä. Puusto täällä oli männikköisempää, ja paikoin suuret tervalepät ja kaislikko koristivat maan vaihettumista järveksi. Toisella puolella rinne kohosi jyrkkänä. Hieman samaan tapaan kuin Korpuddenilla Mustiolla, onhan sekin Lohjanjärven niemiä.
Karkalissa on niemen rannalla myös uimapaikka. Kesällä palaan imemään voimaa lehdon vehreydestä ja sulan suuren järven vedestä ja voimasta.
Saari avaruudessa 