Minulla on ollut ikävä metsään jo pidemmän aikaa. Olen kaivannut metsän suojaa ja voimaa ja puiden hahmoja ympärilleni, sitä seikkailun ja turvan tuntua, jonka metsässä samoillessa tai ihan vain oleskellessakin saa. Mutta kaipuuta on varjostanut jotenkin mieltä ja kehoa laahaava tunne siitä, ettei talven metsä ole se, johon kaipaan. Ei lumimetsä. Ei aloilleen jäykäksi jäätynyt, äänetön, pysähtynyt pakkasmetsä. Kaipaan vehreää, tummaa metsää, vesien täyttämää metsää, pisaroiden koristamaa, purojen somistamaa, äänien täyttämää, lampien kirjomaa metsää. Kesämetsää, syysmetsää tai lumettoman talven metsää.
Tiedän, että metsässä on hyvä olla talvellakin. Ehdottomasti. Mutta jotenkin vain talven lumet – luoja paratkoon miten luminen talvi taas on ollut – ovat pitäneet minut sieltä poissa. Ja pilvisyys, pilvisyyskin on ollut osasyynä, kun ei ole tullut lähdettyä metsään juurikaan edes illan pimeydestä nauttimaan, ja kirkkaasta avaruudesta metsien yllä. Pimeys kun luo talvisessakin metsässä sitä samaa voimaannuttavaa turvan ja rauhan tuntua, joka kesä- ja syysmetsässä vallitsee.
Eilen lähdimme lähimetsään yhdessä. Koko joulukuu oli erikoisen tapahtumarikasta aikaa, meillä oli korona ja kaikki ja lähes kaikki arjen rutiinit rikkoutuivat. Nyt vapaapäivän metsäretki oli yksi ensimmäisistä askeleista uuden vuoden alkuun ja takaisin rakkaiden hyvinvointirutiinien äärelle.
Iltapäivä oli kirinyt sen verran pitkälle, että sinisyys oli ehtinyt metsään jo meitä ennen. Aurinko kultasi kuusikon latvat tavalla, joka pellolta nähtynä näytti sinistä taivasta vasten lumoavan kauniilta, mutta metsän sisässä oli luonto jo kietoutunut siniseen hämärään, ja valo pilkahteli vain korkealla kuusien latvoissa, kuusikon korkeuksissa roikkuen ennen kuin katoaisi kohta kokonaan.
Kuljimme tutun kalliojyrkänteen luo valkohäntä- ja metsäkauriiden jälkiä huoletta seuraten. Muistelin miten komealta kallio kesällä näyttikään, kun kävin siellä ensi kerran. Nyt se nukkui lumivaipan alla, näytti kuin kutistuneen, koristeekseen oli saanut muutamia yhteenkasvaneita jääpuikkokimppuja.
Purolle halusin päästä. Halusin nähdä ja kuulla, miten sillä menee. Lähestyessäni alkoi korviin virrata vuolaan veden ääni, ja se teki minut heti onnelliseksi. Valkoiseksi muuttuneen metsän ja sinne tänne kaatuneiden kuusien lomasta löysin tutun puron. Se oli kauttaaltaan jääkannen alla, mutta veden voimakas ääni kertoi, että virtaa riitti. Monin paikoin ei lumivaippa paljastanut purosta silmille pientäkään vihjettä, mutta parissa paikkaa jään kansi oli paljaana, ja sen alla solisi ja kuohui upea, voimakas puron vesi, jonka kirkas jää kauniisti paljasti.
Auringon laskiessa laskeuduimme pois metsän rinteestä. Pitenevät varjot paljastivat pellolta monenlaista jälkeä, myyrien reikiä ja lintujen siipien jälkiä.
Joulukuu on kuukausista inhokkini. Joulu ei merkitse minulle mitään – paitsi toki vapaapäiviä, se on kyllä kiva – ja koko ajan mennään vain syvemmälle talveen. Vastaanotan tammikuun ilolla, uuden puhtaan vuoden, pitenevät päivät ja kohinalla kohti kevättä menevän mielen.
Saari avaruudessa 