Kohtalosta

Kun vuosi sitten muutimme nykyiseen kotiimme ja saimme sulautua osaksi sen elämää, sitä olisi ollut helppo pitää kohtalon johdatuksena. Vastoin kaikkia odotuksia ja oletuksia juuri tämä talo, isovanhempieni koti, vapautui meille juuri silloin, kun olimme päättäneet muuttaa pois Lapista ja etsimme etelästä kotia, johon meillä olisi varaa. 

Se oli aivan kuin kohtalon johdatuksen oppikirjasta.

Elämässäni on tapahtunut muitakin vastaavia tilanteita, jotka ovat tuntuneet kohtalolta: 

Kuinka päätin muuttaa Lappiin tietämättä, että päätös oli minulle täydellinen juuri siinä elämänvaiheessa; 

kuinka tapasin mieheni kaukaisessa pienessä erämaakylässä, jonne olimme päätyneet yhtä aikaa eri suunnista; 

kuinka nykyinen esimieheni oli löytänyt tämän pikkuruisen, siihen aikaan aivan vastaperustetun blogini ja laittanut minulle viestiä; 

kuinka olin vailla töitä juuri silloin, kun hän pystyi palkkaamaan firmaansa ensimmäisen työntekijän;

kuinka minulla oli työhön juuri oikea koulutus, jonka olin päätynyt opiskelemaan aikoinaan siksi, että halusin vain nopeasti pois yliopistosta, ja medianomin koulutus oli sattunut juuri sinä hetkenä olemaan niitä harvoja koulutuksia, joihin oli ollut haku auki ja jossa pystyin itseni edes jotenkuten näkemään.

Listaa voisi jatkaa esihistoriaan saakka, koska täydellä varmuudella iso- ja esivanhempani ovat myös kokeneet hyvää tuuria, kun kerran ovat eläneet niin, että ovat voineet jatkaa sukua. Heidän hyvä tuurinsa on johtanut esimerkiksi siihen, että minä istun nyt tässä miettimässä, onko tämä kaikki kohtalon johdatusta.

Kun minulle on tapahtunut jotain hyvää, jokin odottamaton onnenpotku tavalla tai toisella, joka sitten on vaikuttanut elämään suuresti, se on ollut helppo kokea kohtalona. Ja ennen kaikkea kun katson elämääni taaksepäin, voin nähdä, kuinka ikävät ja vaikeatkin tilanteet ovat lopulta johtaneet selviytymisen kautta johonkin hyvään, ja se jos mikä vasta kohtalon johdatukselta tuntuukin! 

Esimerkiksi olin kymmenen vuotta sitten rikki pitkän parisuhteen päättymisestä, mutta nykyään näen, että juuri se ero juuri siinä hetkessä on mahdollistanut minulle kaiken sen onnen, joka minulla nykyään on. Ilman sitä eroa en olisi tässä, ja lukematon määrä ihania asioita olisi jäänyt kokematta.

Oli aika, jolloin vielä pidin sitä tosiaan kohtalon johdatuksena, mutta viime vuosina ajatukseni ovat muuttuneet.

Minä en usko kohtaloon. Rinnastan nykyään kohtaloon uskomisen siihen kuin uskoisi jonkinlaiseen jumalaan tai ylipäänsä mihin vain yliluonnolliseen. Että olisi jokin ulkopuolinen hahmo tai voima, jolla on jokin selittämätön tahto ohjata sitä mitä tällä häviävän pienellä planeetalla universumin huomaamattomassa kolkassa tapahtuu. Sellainen ajattelu myös yhdistää uskoa kohtaloon tai uskontoihin: uskominen on helppoa, yksinkertaista ja lohdullista. Kun uskoo, ei tarvitse miettiä sen syvemmin, ja samalla on helppo uskoa, että kohtalo/jumala/jokin muu voima kannattelee myös tulevaisuudessa.

En usko sellaiseen enää. En usko enää.

Sen sijaan näen kohtalolta näyttäytyvien tuntemusten selittyvän muilla, paljon arkisemmilla asioilla: 

ensinnäkin valinnoilla (omien ja muiden) ja niiden valintojen seurauksilla; 

sattumalla, joka kokijasta riippuen on joko hyvää tai huonoa tuuria tai yhdentekevää;

sekä toisaalta ihmisen ilmiömäisellä sopeutumiskyvyllä, jolla tukalatkin tilanteet käännetään voitoksi ajan mittaan.

Saatamme kiittää kohtaloa työstä, jonka oikeasti teemme ihan itse: valinnoistamme, joilla ohjaamme elämäämme haluamaamme suuntaan, ja sopeutumisestamme, neuvokkuudesta, sinnikkyydestä ja positiivisesta ajattelusta, joilla käännämme mutkikkaatkin tilanteet ainakin lopulta voitoksi.

Me kaikki teemme valintoja koko ajan, ja elämäämme vaikuttavat paitsi meidän omat, myös muiden valinnat. Näistä valinnoista muodostuu alati elävä ja ääretön seurausten ja jatkovalintojen verkko, jota myös puhtaat sattumat ohjaavat ja jonka osasista jokainen on meille joko yhdentekevä, onnenpotku tai onnettomuus riippuen siitä, keitä ja missä tilanteessa olemme. On kokijasta itsestään ja hänen tilanteistaan kiinni, mikä yksittäinen seuraus on hyvää tuuria, huonoa tuuria tai ei vaikuta elämään mitenkään.

Hyvää tuuria on helppo ajatella kohtalona. Minä voisin ajatella, että kymmenen vuoden takainen kipeä ero oli vain kohtalo johdattamassa minua kohti rakastavaa aviomiestäni. Mutta entä jos olisi käynyt toisin, jos mieleni olisi särkynyt ja minusta olisi tullut vaikka alkoholisti tai kroonisesti masentunut?

Sitä tuskin kukaan olisi nimittänyt kohtalon johdatukseksi.

Se ei ollut kohtalo, joka minut sai nousemaan jaloilleni ja muuttamaan Lappiin – se oli ensinnäkin kykyni sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen ja toisaalta uteliaisuuteni nähdä, millaista elämä jossain aivan muualla voisi olla. 

Sopeutumiskyky ja uteliaisuus, molemmat niin tyypillisiä ihmisen ominaisuuksia. 

Uteliaisuudestani seurasi valinta, ja sillä valinnalla on ollut hyvin monenlaisia seurauksia, joista osa elää ihanasti yhä. Nykyinen aviomieheni oli omassa elämässään samaan aikaan tilanteessa, jossa (muiden ihmisten vuosien mittaan tekemien lukuisten valintojen seurauksena) Karigasniemeen muutosta tuli siinä hetkessä hänenkin valintansa. Teimme siis molemmat valintoja tahoillamme sopeutuessamme elämäntilanteisiimme ja etsiessämme hyvää elämää. Yhteinen ajoituksemme oli sattumaa, joka sitten osoittautui meille kahdelle omalta kannaltamme hyväksi tuuriksi.

Ja jos olisi käynyt niin, että tämä talo, jossa nyt asumme, ei olisi vapautunut kun etsimme Salosta kotia… Silloin olisimme löytäneet jonkin toisen kodin, ja koska olemme ihmisiä ja siten sopeutuvaisia, olisimme varmasti rakastaneet sitäkin kotia ja ajatelleet, että kävipä meillä hyvä tuuri kun löysimme juuri sen kodin. Tai ehkä olisimme odotelleet vuokralla rivi- tai kerrostalossa niin kauan, että jotain hyvää löytyy. 

Myös se on tietenkin kokijasta kiinni, että mikä on sattumaa ja mikä valintaa. Meille oli sattumaa, että talo vapautui juuri oikeaan aikaan, ja se oli meidän kannaltamme myös hyvää tuuria. Mutta tässä aiemmin asunut perhe teki valinnan muuttaa pois, ja heille oli siihen päätökseen ja ajoitukseen tietenkin omat lähtökohtansa.

Jälleen kerran valintoja – omia ja muiden – ja niiden seurauksia, sattumaa sekä sopeutumista. Alati elävä verkko, jossa ei ole käyttöä kohtalolle.