IG @jonna_saari
Vuoden odotetuin ja hikisin viikonloppu on nyt takana päin, ja totta puhuen sen myötä jäi taakse myös melkoinen määrä jännitystä. Lähdimme torstaina iltapäivällä vanhempieni matkailuautolla ajamaan Kiteelle, jossa perjantaina oli Nightwishin konsertti – ja lauantaina matka jatkui Vaasaan, jossa sinä iltana toinen Nightwishin konsertti. Eilen palasimme kotiin Vaasasta rättiväsyneinä mutta onnellisina ja kiitollisina siitä, että meillä oli mahdollisuus päästä kokemaan nämä molemmat keikat.
Kiteelle saavuimme torstaina yhdeksän jälkeen. Oli kiva tunne huomata, että tie sinne oli jo tuttu eikä mapsia tarvittu. Hyvinkää, Mäntsälä, Lahti, Heinola, Mikkeli, Juva, Savonlinna… ja siitä sitten Kantatietä 71 Kiteelle, jossa meidät vastaanotti tuttu valtavien lehtikuusien metsä ennen kaupunkia itseään. Olin saanut aiemmin viestiä vanhalta Instagram-tutulta, hän tarjosi meille autopaikan pihaltaan ja tartuimme tarjoukseen ilomielin. Oli mukava ajaa pihalle ja tavata tämä tyyppi ensimmäistä kertaa livenä, olo oli todella tervetullut ja helpottunut, kun ei tarvinnut etsiä parkkipaikkaa mistä sattuu. Toivon, että tämä ihminen ymmärsi, miten suuren avun hän oli meille tarjonnut. Vein hänelle alppiruusun tuliaisiksi.
Auringon jo laskiessa lähdimme tekemään kävelyä kylille. Kävimme nuuskimassa Rantakentän kulmilla (kuva alla) ja pohdimme, missä perjantaina jonotetaan. Kävelyteille oli tehty hienoja maalauksia, jotka johdattivat Rantakentän luo jo matkan päästä. Myös alikulkutunneleihin oli tehty todella taidokkaita maalauksia. Suuria kierrätysastioita oli tuotu eri puolille ja kaikin puolin näytti siltä, että ihmisaallon saapumiseen oli varauduttu hyvin. Keikalle oli tulossa 10 000 ihmistä, Kiteen koko asukasluvun ollessa hieman sen alle.
Kävelimme myös Kytänsalmen sillalle katsomaan auringonlaskua ja muistelemaan sitä hetkeä, kun viimeksi seisoimme samalla paikalla. Silloinkin oli hieno kesäilta, ei ihan niin myöhä tosin, pesäpallopeli Rantakentällä oli juuri päättynyt ja olimme yhteisen ystävän järjestämänä saaneet vaihtaa muutaman sanan maestron kanssa. Se taisi olla yksi elämäni positiivisella tavalla jännittävimmistä hetkistä, ellei jännittävin. Vieläkin kouraisee vatsanpohjasta ajatella sitä.
Nightwish Story -näyttely oli auki kellon ympäri ja kävelimmekin seuraavaksi sinne. Olemme nähneet näyttelyn monesti, mutta halusimme käydä siellä tietenkin taas. Ystävällinen mies aulassa kokosi meille kangaskassin, johon sujautti Nightwish-esitteen ja paikallisen sanomalehden, jonka kannessa oli Tuomas ja sisällä paljon asiaa hänestä, Nightwishista ja seuraavan päivän keikasta aluekarttoineen kaikkineen. Ostin myymälästä myös pöllömagneetin, koska olen ottanut perinteeksi hankkia joka Kitee-reissulla jonkin pöllöaiheisen matkamuiston.
Helle oli ollut seuranamme jo jonkin aikaa, ja niin se oli keikkapäivänäkin. Menimme jonoon hieman ennen kahtatoista. Aurinko porotti jonottajiin esteettä, ja lämpötila varjossakin oli kolmisenkymmentä astetta. Paikalliset toimijat kävivät tuomassa jonottajille vettä ja lippalakkeja kassikaupalla, niistä oli iso apu ja tunnelma jonossa oli hyvä vaikkakin hikinen. Meillä oli onni että saatoimme vuorotellen piipahtaa autolla vessassa, niin pystyi juomaan vettä tiettyyn pisteeseen saakka aika huoletta. Yhdellä reissulla törmäsin manageri Ewo Pohjolaan, jolle toivotin hauskaa keikkailtaa ja hän kehui hienoa paitaani. Se tuntui kivalta.
Meinasi siinä vahinkokin käydä. Juuri ennen ovien avaamista sain tietää, että siellä pitäisi olla henkkarit mukana. Eihän minulla ollut, oli vain pääsylippu. Juuri muutamaa päivää aiemmin minulta oli kysytty henkkareita kaupassa, joten totesin, että niitä on lähdettävä hakemaan. Onneksi olen hölkännyt silloin tällöin, nyt sille kunnolle tuli käyttöä. Olin takaisin 11 minuutissa, ja ehdin porttien aukaisemiseen juuri ja juuri. Tosin menomatkalla olin huomaamattani pudottanut taskusta lippuni. En aurinkorasvaa, en aurinkolaseja, en nenäliinaa, vaan pääsylippuni koko hiton keikalle. Poimin sen takaisin itselleni paluumatkalla suojatien kulmasta. Melkein meinasi olla turhan jännittävää.
Kun ovet sitten aukesivat neljältä, oli aika juosta taas. Kioskeissa ruokamyyjät kannustivat meitä kaikkia kun pingoimme niiden ohi ja kentän poikki eturiviin. En tiedä onkohan sellaista menoa ennen nähty Kiteellä. Eturivi sitten täyttyikin jonossa olleista, ja mekin onnistuimme saamaan paikat sieltä – joskin sellaisesta kohdasta, että meillä oli ei yksi, vaan kaksi kuvaajaa edessämme meidän ja lavan välissä. Mutta eipä tuolle mitään mahtanut, ja toivomme, että ainakin keikasta olisi tulossa tallenne saataville jossain vaiheessa, kun niin paljon kuvattiinkin.
Jos kakkosrivi olisi kelvannut, olisimme voineet tulla paikalle vasta illalla – vielä toisenkin lämppärin jälkeen olisi päässyt rauhassa kävelemään melkein selkämme taakse. Mutta emme me halunneet kakkosriviin. Hauskaa oli, että saimme vieruskavereiksemme saman kivan pienen seurueen, joka oli vieressämme viime kesän keikalla Knotfestissa, ja olimme kaikki melkein samassa kohtaakin kuin silloin. Kävi ilmi, että he olivat Kirkkonummelta.
Ensimmäinen lämppäri oli tohmajärveläinen Silentrain ja se aloitti puoli seitsemältä. Se oli kiva keikka, laulajalla oli tosi hyvä ääni ja musiikki oli miellyttävää, kaiken kaikkiaan jotenkin hyvin sympaattinen kokonaisuus ja yleisössä kannustettiin äänekkäästi. Yhtyeen laulaja näytti olevan aidon liikuttunut siitä, kuinka paljon väkeä oli jo heitä katsomassa, vaikka Nightwishiin oli vielä tuntikausia. Toinen lämppäri oli meille jo entuudestaan tuttu LähiöBotox, se on lämppäröinyt Nightwishia ennenkin. Lyriikat ovat kammottavaa kuraa – en tiedä kuka innostuu siitä, että ensimmäisen biisin ensimmäiset sanat ovat haista vittu, ja muiden biisien sanomat jatkavat samaa rataa – mutta tyystin toisenlaisilla lyriikoilla tai vaikka ilman sanoja kokonaan musiikki olisi aivan mukiinmenevää. Soitto sujuu hyvin, mutta sanoittaja sietäisi vaihtaa.
Nightwish aloitti sitten kymmeneltä.
Nightwishin keikka oli liikuttava, sen ainukertaisuuden aisti alusta loppuun. Tuntui jotenkin ihan koskettavan voimakkaalta nähdä Tuomas ja Emppu esiintymässä kotiyleisölle. Sitä tunnelmaa ei satavarmasti muualla pystyisi saavuttamaan, kun musiikin juuret ovat täällä. Koko kaupunki ja koko yleisömeri tuntui olevan mukana koko sydämellään, siten se kaikki ainakin minulle välittyi. Tajusin viimeistään keikan alettua kuinka ainutkertaisessa tilaisuudessa saimme olla mukana, en ollut osannut kunnolla edes kuvitella sitä etukäteen.
Keikan introna oli Nightwish-tyyliin mukailtu versio Karjalaisten laulusta ja screeneillä kaunista, hyvin nightwishmaista kuvitusta Karjalan luonnosta. I want my tears back -kappaleen aikana screeneillä oli vanhoja valokuvia ajoilta, jolloin kokoonpano oli alkuperäinen ja kaikki olivat melkein vielä lapsia – siellä oli Tarja Turunen laulajana, Sami Vänskä bassossa ja Jukka Nevalainen rummuissa. Kuvat olivat sympaattisia, enkä voinut olla huomaamatta kuinka ne istuivat juuri tämän kappaleen sanoituksiin. Jotenkin tuli sellainen olo, että viimeistään nyt sietäisi kaikkien viimeistenkin unohtaa vanhat kaunat ja iloita siitä, miten ihanasti asiat nykyään ovat. Vaikka yhtyeen alkuperäisiä, sittemmin pois tai ainakin soitosta sivuun jääneitä jäseniä ei nähtykään lavalla, minusta oli jotenkin hieno ele että heidät tuotiin vanhojen kuvien kautta osaksi elämystä. Samat kuvat nähtiin myös Vaasan keikalla.
Settilista oli minulle oikein mieleinen, monta supersuosikkia oli mukana, Amaranthia jäin hieman kaipaamaan mutta mitäpä tuosta. Elán, Storytime, Sleeping sun ja Nemo kuultiin, ja tietenkin Ghost Love Score, joka on ultimaattisin livekappale mitä on. Sen aikana menee aina kaikkein syvimpiin – tai korkeimpiin – tiloihin, ja vaikuttaa siltä, että tämä pätee koko yleisöön.
The greatest show on Earthin alussa nähtiin ilotulitukset hieman samaan tapaan kuin Tampereen Ratinalla 2015. Me tosin olimme niin edessä, että emme juuri nähneet niitä, mutta valokuvista näin jälkikäteen että ne näyttivät tosi upeilta.
Kitee-keikan alussa jo screeneillä nähtiin nuotioista muodostuva ruori, Kiteen vaakuna, ja keikan lopuksi vaakuna punamustine taustoineen kirjoi screenit pitkäksi aikaa Ad astran soidessa. Se alleviivasi tunnelmaa niin, että iho meni entistä enemmän kananlihalle, jos se oli edes mahdollista. Olin joka solulla sataprosenttisesti läsnä ja tunteet pinnassa, enkä ollut kai ainoa, jopa Floor näytti liikuttuvan laulaessaan Ad astran viimeiset säkeet ja poistuessaan lavalta.
Keikan loputtua piti hetken aikaa olla vain ja tuijotella tyhjyyteen. Yleisömassan lähtiessä valumaan ulos keikkapaikalta sellaiselle jäähdyttelylle onkin aina hyvin aikaa. Sanoimme heipat kirkkonummelaisille ja sovimme, että nähdään taas joskus seuraavalla keikalla – emmeköhän me silloinkin osu vierekkäin. Sitten mekin liityimme hiljaa valuvan ihmisvirran joukkoon ja kävelimme Rantakentältä autolle. Pihalla juttelimme vielä paikan emännän kanssa ja annoimme autojonoille aikaa valua ulos kaupungista.
Sitten lähdimme itsekin matkaan, koska halusimme ajaa kaupungin ulkopuolelle yöksi. Emme olleet miettineet paikkaa etukäteen, mutta sitten muistin erään luontopolun parkkipaikan, joka olisi juuri oikeassa suunnassa ja takuulla rauhallinen. Ajoimme auton sinne ja nukuimme viiden tähden yöunet pienellä parkkialueella korkeiden puiden keskellä.
Aamulla kello herätti. Oli kotoisaa herätä Kiteeltä ja vieläpä tutulta paikalta. Vaihdoin uikkarit päälle ja kävelin autiolle uimarannalle. Ihana aurinko paistoi puiden lomasta ja linnut lauloivat. Polku oli kutsuva, ranta upea ja vesi lämmintä. Kävelin veteen ja vietin siellä tovin, hetkestä nauttien ja sen ihanuuteen keskittyen. Edellisen illan hiet huuhtoutuivat järveen ja vesi raikasti olon uuteen päivään. Vaikka olimme nyt lähdössä Kiteeltä, minua helli ajatus siitä, että palaamme tänne pitkäksi viikonlopuksi jo heti elokuussa, kun on Nightwish-fanien tapaaminen. Lähtö ei siksi tuntunut niin pahalta.
Nyt sitä mapsia todella tarvittiin, kun piti suunnistaa Kiteeltä Vaasaan. Kävimme Kuopiossa syömässä, sitten matka jatkui halki sellaisten paikkakuintien kuin Tervo, Viitasaari, Kannonkoski ja Kyyjärvi. Viitasaari toki oli meille hyvinkin tuttu paikka, siitä on kuljettu monet kerrat Lappi–Salo-väliä.
Vaasassa oli toimiva liikenteenohjaus ja hyvin parkkitilaa. Lemonsoft Stadion oli todella komea ilmestys, siinä on taidettu saada rahoille vastinetta. Pääsimme melko eteen, noin neljännelle riville, ja keskelle. Edessämme oli ulkomaalaisia, hollantilaisia, saksalaisia ja eteläamerikkalaisia – samoja kasvoja olimme edellisenä iltana nähneet Kiteellä. Heillä oli käsittääkseni ollut bussikuljetus, eli todennäköisesti he olivat jonottaneet nyt Vaasassa yhtä pitkään kuin aiemmin Kiteelläkin.
Aivan hyvin näki neljännestä rivistäkin ja nautimme keikasta. Sitä järisyttävää tunnelmaa, mikä Kiteellä oli ollut edellisenä iltana, en itse tällä keikalla tavoittanut, mutta se ei jäänyt harmittamaan. Kitee oli ainutlaatuinen, ja niin sen kuului ollakin. Liikutusta Vaasan keikkaan toi enemmän se, että tämä oli viimeinen keikka Suomessa tai melkeinpä missään pitkiin aikoihin – heillä on tällä viikolla vielä yksi keikka Norjassa, mutta sitten alkaa määrittämättömän pitkä keikkatauko, kun ensi vuonna ilmestyvän levyn tiimoilta ei lähdetä kiertueelle lainkaan. Voi siis hyvin mennä vuosia vuosia ennen kuin pääsemme Nightwishin keikalle seuraavaksi. Floorin sanoista päätellen sekin päivä kuitenkin koittaa vielä.
Vaasan keikan jälkeen lähdimme kävelemään autolle ja hämmästyin kaatokännissä olevien ihmisten määrästä. Aikuisia ihmisiä aivan jalattomina enemmän kuin olen missään keikalla tai festareilla aiemmin nähnyt. Siitä en tykännyt yhtään. Keikan aikana juopuneet tönivät yleisössä ja yrittivät voimakeinoin päästä edemmäs, selväpäiset heitä sitten laittoivat yhteistuumin ojennukseen. Silmät sojottivat itään ja länteen kun humala oli niin kova. Keikan jälkeen yksi henkilö kompastui humalaansa ja jalkoihinsa ja lensi suoraan ambulanssin ovista sisään, ja parkkipaikalla toinen syöksyi naama edellä suoraan päin meidän autoamme. Hyi hitto millaista menoa.
Puhuimme mieheni kanssa, että Nightwishin perässä olemme jatkossakin valmiita tulemaan keikalle pohjalaispaikkakunnille, mutta muutoin se alue saa olla meiltä rauhassa. Provinssit ynnä muut jätämme käymättä, vaikka siellä olisi suosikkibändejä. Sellaisen vaikutuksen yleisö Vaasassa meihin teki. Kuopio Rockissa, Knotfestissä ja muualla käymillämme paikkakunnilla meininki on ollut paljon miellyttävämpää, niin festareilla kuin yksittäisillä keikoilla.
Päästyämme Vaasasta pois löysimme jälleen hyvän yöpaikan, perhokalastajien rannan, jossa oli pieni typötyhjä parkkipaikka syrjäisessä joenmutkassa hiekkatien varrella. Nukuimme aamulla niin kauan kunnes kuumuus herätti auringon noustua.
Lähdimme reippaasti kohti seuraavaa maakuntaa, Satakuntaa, ja tuli kotoisampi olo. Ajelimme ohi Merikarvian, Porissa pysähdyimme lounaalle. Sitten Rauma, Turku ja alkuillaksi kotiin. Sydämessäni läikähti jokin ihana kun mies jossain Rauman seudulla totesi, että onpa kiva päästä takaisin Varsinais-Suomeen. Olin täysin samaa mieltä, vaikka ei Kiteessä mitään vikaa ollutkaan ollut.
Huuhdoimme matkahiet Härjänvatsan uimarannalla, siivosimme auton ja lähdimme vielä illaksi palauttamaan sitä vanhemmilleni. Oli kiva vaihtaa kuulumiset tuoreeltaan heidän kanssaan, ja moottoripyörämatka kotiin raikasti ajatukset ihanasti. Jalat olivat kuin kaksi tukkia kaikesta helteessä istumisesta ja seisomisesta, mutta kyllä nekin alkavat jo vetreytyä.
Olen onnellinen, että sain kokea nuo keikat ja koko seikkailun parhaassa mahdollisessa seurassa mieheni kanssa. Olo on myös helpottunut, koska jännitin keikkoja kovin. Lähinnä siis sitä, pääsemmekö Kiteellä eturiviin. Kuukauden päästä on seuraava keikkaviikonloppu, mutta panokset eivät ole ollenkaan niin kovat, kun ei ole Nightwish kyseessä. Odotuksen arvoisia keikkoja silti, kaksi Beast in Blackin keikkaa ja yksi Amorphis.
Saari avaruudessa 