Saari avaruudessa

Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan…

Minulla oli käsissä lunta, se tippui kylminä pisaroina hiljaa maahan kulkiessani. Näin vain sen, mikä oli tarpeellista. Hämärän suojissa on ihana kulkea. Kukaan ei näe minua, eikä minun tarvitse nähdä ketään eikä mitään. Turhat valot ja liikkeet eivät rasita silmää ja mieltä. Katse uinuu ja mieli saa keskittyä siihen, kuinka keuhkot vetävät henki hengeltä sisäänsä lumentuoksuista ilmaa.

Taivas oli pilvessä, jostain pilvipeiton takaa tunsin kuun kylmän loimun kautta suuren taivaan. Sen hämärässä valossa lumen verhoamat suuret kuuset näyttivät kuin talonkorkusilta aaveilta.

Kuljin syrjässä pihan viertä niin, ettei pihavalo nähnyt minua. Kirkkaan valon liiketunnistin on kuin Mordorin silmä. Kavahdan sen valoa, kuljen ennemmin varjossa. Luikahdin valolta piilossa metsään, astelin korkein askelin koskemattomaan, syvään hankeen.

Silmät suurina, rauhaisina ja lähes sokeina erotin kaikkialla ympärilläni koivujen, kuusien ja mäntyjen korkeita siluetteja.

Etsin sopivan paikan kynttiläkuusien suojasta ja menin maate. Kieppiin, kuin metsän eläin. Siinä oli lämmin ja niin hyvä, että olisin voinut nukahtaa. Hanki oli niin ihanan pehmeä, ja yhdessä metsän ja pimeyden kanssa antoi minulle suojaa ja rauhaa. Hetken sain kokea olevani irti ihmismaailmasta. Paksuun hankeen suojautuneena, makuulla kuusien juurella nautin siitä tunteesta, kun kömpelö ja rajoittunut ihmisen ruho saa upota osaksi luontoa ja muuttua painottomaksi ja melkein läpinäkyväksi, äänettömän metsän keskellä, avaruuden alla.

Puristuin tiukempaan kieppiin ja suljin silmät. Keskityin tuntemaan ympärilläni kohti taivasta kohoavat puut, allani uinuvan metsämaan ja taivaankannen halki liikkuvan kuun. Kosken kumu ei metsän takaa kuulunut, vuolas virta juoksee nyt piilossa paksun jääpeiton alla.

Joskus muinoin kaikki elävä sai alkunsa yhdestä ja samasta. Ja siinä minä nyt lepäsin, kuntan yllä, lumen pehmentämällä varvikolla, kaikkea muuta kuin yksin: vaikka vaiti metsä on alla jään ja kaikki elämä makaa, tunsin puiden, taivaan ja yön elon ja seuran väkevämpänä kuin koskaan.

Mustina siluetteina puut kurkottivat taivaita, naavapartoja liikutteli metsässä melkein salaa liikkuva tuuli.

Ne tietävät jo paljon enemmän kuin minä koskaan ihmiselämässä.

Tuntui kuin ihmismaailmaa ei olisikaan. Ei minuakaan.

Siinä oli hyvä levätä, hiljaa talven henkien sylissä.