Perustin tämän blogin syksyllä 2013, ja tammikuussa 2014 tein elämäni ensimmäisen retken Utön saarelle. Olin tuolloin töissä sanomalehdessä, jonka käytävillä törmäsin säännöllisesti erääseen lintuharrastajaan, joka melko lailla joka tapaamisella suositteli minulle Utötä. Hän kertoi mistä laiva lähtee (Nauvon Pärnäisistä) ja keneltä kannattaa varata majoitus (Hanna Kovaselta) ja suositteli saarta kerta toisensa jälkeen, kunnes sitten lopultakin päätin kuunnella neuvoa. Ja onneksi kuuntelin.
Vuoden 2014 aikana kävin lopulta kaksi kertaa Utössä ja kaksi kertaa Jurmossa, joka on saman laivareitin toiseksi viimeinen saari ennen Utötä. Sitten tulikin muutto Lappiin, ja nämä saaret jäivät minulle muistoiksi vain, kunnes tänä vuonna palasin Jurmoon maaliskuussa ja Utöhön nyt viime viikonloppuna.
Utössä olo oli tuttu eikä tuntunut siltä, että tämän ja edellisen käyntikerran välissä olisi ollut jopa pikkuisen yli 10 vuotta aikaa. Muistin kylätien, kauniin kylän, laiturin luotsiveneineen, majakan, bunkkerit ja Kesnäsin hienot kalliot. Oli ilo saada näyttää se kaikki ensi kertaa myös puolisolleni. Tuntui kuin olisin saanut näyttää hänelle sellaisen palasen itsestäni, jota hän ei tässä melkein 10 yhteisessä vuodessa ole vielä päässyt näkemään.
Utöstä ehti nimittäin tulla elämääni suuresti vaikuttava paikka vuonna 2014. Retket tänne ja Jurmoon saivat minut ymmärtämään, että kaipasin elämältä paljon enemmän kuin mitä olin siihen mennessä saanut irti. Ehkä meri ja merituuli saivat minut ymmärtämään, että kaipaan muutosta, liikettä, vapautta, seikkailua, jotain raikasta, jotain uutta! Muuttoajatus syntyi ja vahvistui juuri näillä saarilla. Sitä, miksi muutto sitten lopulta kohdistui Norjan rajalle pohjoiseen eikä tänne saariston uumeniin, en ihan tarkalleen muista. Sen muistan, että pyrkimykseni oli päästä nimenomaan Norjaan, mutta lopulta päädyin työpaikan saatuani jäämään juuri ja juuri Anárjohkan Suomen-puoleiselle rinteelle.
Oloni saarella täyttyi tällä kertaa ennen kaikkea kiitollisuudesta. Kiitollisuudesta itseäni ja sitä kohtaan, miten nämä saaret muuttivat elämääni vuosikymmen sitten. Kiitollisuudesta kaikkea kokemaani kohtaan, ja ihan ennen kaikkea kiitollisuudesta siitä, mitä elämäni nyt on – niin rikasta, niin täynnä rakkautta. Edelleen niin täynnä seikkailun, mutta nykyään myös suuren sisäisen rauhan tunnetta. Koen olevani elossa, koen olleeni elossa viimeiset 10 vuotta tavalla, joka on täyttänyt sieluni ja sydämeni ja jota niin suuresti, suorastaan pakahtuen rakastan. Eikä vähiten siksi, että vuosinani Lapissa löysin paitsi itseni, myös elämänkumppanini, jonka kanssa jakaa kaikki nämä hetket, niin ilot kuin surutkin.
Lauantaiaamuna sääennuste näytti täyttä sadetta koko päivälle. Meillä kahdella kuitenkin on yleensä aina aivan järjetön tuuri sään suhteen, ja niin tälläkin kertaa. Ainoat pisarat, jotka päivän aikana saimme, toi tuuli mukanaan venettään pesseen sedän painepesurista.
Tutkimme Kesnäsin niemen kallioita ja bunkkereita, nautimme kahvit kahvilassa, osallistuimme opastetulle kierrokselle majakkaan, teimme ostoksia kyläkaupassa ja aina välillä kävimme hetken lepäämässä majapaikassamme Pikkukerhossa, vuonna 1900 rakennetussa kauniissa puutalossa, jossa meillä oli oma pieni huone. Illalla söimme pizzaa ravintolassa, ja oman saunavuoronkin varasimme hotellin rantasaunasta, vaikka emme hotellissa majoittuneetkaan. Se oli huippuhyvä ex tempore -idea, saunasta oli ihana maisema kylälle, nautimme holittomat oluet ja uimaankin pääsi raikkaaseen ja kirkkaaseen mereen vankkoja rappusia pitkin.
Aamulla taivas oli pilvetön, ja lähdin aikaisin käymään yksin Kesnäsissä. Pelästytin ilmoille teeriparven, ja tuntui todella erikoiselta nähdä metsäkanalintuja täällä keskellä ulappaa.
Ensimmäisen kierroksen jälkeen oli palattava takaisin kämpille hakemaan vedenalaiskamera, sillä olin löytänyt kallion kainalosta paikan, jossa oli ihana kirkas vesi, kauniita kasveja ja pilvin pimein korvameduusoja. Mies lähti toiselle kierrokselle matkaan ja samalla vähän vahtimaan, etten vahingossa liukastu ja kiiri mereen.
Paluulaiva Nauvoon lähti klo 12. Sitä ennen olin ehtinyt käydä vielä snorklaamassakin rantasaunan laiturilta, ja olimme syöneet lounasta ja siivonneet huoneemme. Vesi oli raikasta ja tuntui aluksi melkein kylmältä, mutta yllättävän mukava siinä oli lopulta snorklata, eikä hytinä alkanut missään kohtaa. Vesi oli syvää, kirkasta ja täynnä erilaisia kasveja – siis juuri täydellinen paikka, jos minulta kysytään. Tunsin lentäväni. Näin pienen ahvenen, pienen kolmipiikin ja muutaman jo aika laiskaksi käyneen meduusan.
Tässä vielä kuva huoneestamme. Majakka näkyy ikkunasta. Majakan valo ei kuitenkaan ole mikään valtava, huoneeseen tunkeutuva kirkasvalokiila, vaan yöllä se pyöri huoneessa niin varovaisena, ettei se häirinnyt untamme mitenkään. Nukuimme molempina öinä kuin tukit.
Meille on varattu majoitus Jurmosta vuoden päähän kesälle. Utö tekisi mieli varata seuraavaksi johonkin alkukesään, ehkäpä kesäkuun alkupuoliskolle.
Saari avaruudessa 