Vappuna ja tänään olen kuvannut rupikonnia – koskaan aiemmin en olekaan niitä veden alla valokuvannut. Konnien kuvaaminen on osoittautunut rauhalliseksi ja iloa aiheuttavaksi hommaksi. Aluksi he säikkyvät, mutta kun hetken aikaa on siinä ja plutaa kameraa veden pinnassa, heitä alkaakin ilmestyä sieltä ja täältä, ja kohta jo halitaan kameraa.
Tänään kuvasin konnia parin tunnin ajan rakentamattomalla metsälammella kauniilla luonnonsuojelualueella. Aurinko paistoi hienosti rannoille ja konnia oli paljon. Näin myös pikkurillin kokoisen, sitruunankeltaisen hauen, mutta hän oli liian pelokas jäädäkseen kuvattavaksi. Lisäksi ahvenia ui hieman kauempana rannasta suuria parvia, joskin kalat olivat pieniä.
Siinä matalassa vedessä kyykistellessä, pakarat vedenpintaa hipoessa oli mukava ajatella omaa suhtautumista toislajisiin ja etenkin sen suhtautumisen muutosta viime vuosina. Mietin esimerkiksi, etten koskaan elämässä olisi voinut satuttaa kissaa tai rupikonnaa – miksi sitten kalojen satuttaminen on ollut minulle ok? Tuntuvatko kissa ja konna jotenkin liian inhimillisiltä raajoineen, mutta kala on niin erilainen, että heitä on voinut repiä koukuilla pois vedestä ja lyödä päähän, satuttaa ja tappaa ilman sen kummempaa miettimistä, jopa ylpeänä?
Kun aloin snorklata, en ajatellut kaloista paljoakaan, vaikka mielsin itseni eläinrakkaaksi (en enää edes ymmärrä millä perustein). Ongin silloin vielä satunnaisesti, ja ruokavaliossani oli päivittäin eläintehtaissa kasvatettujen toislajisten lihaa. Ajattelin, etten ikinä voisi olla kasvissyöjä. Pian kuitenkin olin, ja hieman myöhemmin muutin ruokavalion kokonaan vegaaniseksi.
Olin veden alla kokenut kalojen kanssa niin paljon iloisia hetkiä ja suuria, hyviä tunteita, kun olin saanut kerta toisensa jälkeen kokea heiltä luottamusta, uteliaisuutta ja sellaista pientä lajienvälistä vuorovaikutusta, joka tuntui todella liikuttavalta ja lämmitti sisintä. Miten voisin heitä vielä satuttaa? En enää voinutkaan, eikä minulla sen jälkeen ollut enää mitään perustetta sille, miten voisin syödä mitään muutakaan lajia.
Samalla tavoin kuin rupikonnat, kohtaan nykyään myös kalat sydän keveänä. Koen ansaitsevani sen ilon ja hyvän olon, jonka heidän seurassaan saan, kun en enää osallistu heidän satuttamiseensa. Nykyään ajatus kalan satuttamisesta tai tappamisesta tuntuisi yhtä vastenmieliseltä kuin ajatus kissan tai konnan satuttamisesta tai tappamisesta. Ketään heistä en haluaisi repiä terävillä koukuilla enkä lyödä.
Käsiini on tallentunut jonkinlainen muisto siitä, miltä kalan tappaminen tuntuu. Muisto saa minut tuntemaan surua. Ahvenet, jotka nykyään tulevat luokseni ja nyppivät lempeästi sormiani samalla kun saan katsella heitä, pyyhkivät sitä surua hieman aina pois.
Vesi alkaa olla niin lämmintä, että snorklauskauden päässee aloittamaan jo toukokuussa. Kävin tänään tutkimassa ensimmäistä itselle uutta vettä tässä lähistöllä, ja vaikka se ei kristallinkirkas ollutkaan, oli se kuitenkin sopivan kirkas ainakin lähikuvaukseen. Lisäksi konnia ja kaloja oli paljon ja kohde on helppo saavuttaa, joten varmaankin siitä tulee yksi kesän snorklauskohteista.
Tämänpäiväisestä retkestä erityisen hyvin jäi mieleen yllä oleva ketunpunainen konna.
Saari avaruudessa 