Törmäsin somessa kuvaan ammutusta metsosta. Lakkasin seuraamasta sen julkaisijaa, mutta mieli oli jo ehtinyt mustua. Eikö maailmassa ole jo tarpeeksi tappamista ilman, että metsonkin pitää vielä kuolla? Mitä hyvää metson tappaminen toi tähän maailmaan?
Viime päivät ovat olleet harmaita ja etenkin tänään mieli maassa. Maailma tuntuu suistuvan raiteiltaan joka päivä enemmän, kaikki menevän huonompaan ja toivottomammaksi. Ja silti niin moni haluaa vain tuhota lisää: tuhota metsät, tuhota eläimet, tuhota jäätiköt, tuhota ilmaston, tuhota naapurikansat.
Sotia syttyy tai sytytetään ja niihin joutuu ihmisiä vasten tahtoaan.
Mutta samaan aikaan moni ihan omasta tahdostaan lähtee luontoon saadakseen tappaa jotakin aikansa kuluksi. Vaikka metson. Tapetaan huvikseen ja ylpeillään sillä, jopa lajeja, jotka ovat muutenkin uhattuina.
Ja samaan aikaan moni, joka ei itse tapa, valitsee sulkea silmänsä. Eläintuotteita ostamalla tyytyväisinä ja tottuneesti tuetaan rahalla ja hyväksynnällä luonnon tuhoamista tuotantoeläinten ruokkimiseksi, eläinten kärsimystä ja systemaattista tappamista. Valitaan ajatella, että veganismi olisi vaikeaa, mutta ei ajatella hetkeäkään kuinka vaikeaa on sillä sialla, jonka elämä on pelkkää sisätiloissa kitumista niin kauan kunnes se piestään pelottavaan teurasautoon ja rahdataan ”humaanisti” tapettavaksi.
On totta, että veganismissa on jotain todella vaikeaa. Ei se, mitä syö – se on helppoa – vaan se, miten kovin tämä kaikki pahuus alkaa ahdistaa.
Puhumattakaan sitten vielä metsäteollisuudesta.
Vaikka luonnossa kulkeminen jonkin verran tuo lohtua, tuo se välillä myös hirveää surua. Katson luontoa tahtomattanikin osana sitä ihmiskuntaa, joka on tuhoamassa kaikkea. Katson metsää, josta en voi tietää, kaataako joku sen huomenna. Katson puupeltoja, joista lajit ovat kadonneet toisten lajien myötä, tai tahallaan kadotettu.
Saari avaruudessa 