Mieheni tytär on viettänyt aikaa luonamme tämän viikon. Hänen kotonaan pohjoisessa on jo lunta, mutta täällä etelässä olemme saaneet nauttia ruskasta ja paikoin vehreydestäkin, kuten Korpuddenin-retkellä Raaseporin puolella.
Jossain vaiheessa jo luulin, ettei ruskaa tänä syksynä tulisikaan – koivut ja haavat näyttivät karistavan lehtensä ennen kuin ne ehtivät värikkäiksi. Mutta sitten olivatkin vaahterat yhtäkkiä niin kirkkaita! Rakastan vaahteroita, enkä vain niiden värejä, vaan myös sitä tuoksua, joka tulee maahan pudonneista, märistä ja hiljalleen lahoavista vaahteranlehdistä. Ja sitä kahinaa, kun sellaisessa lehtimatossa kulkee.
Torstaina pääsimme nauttimaan vaahteroista Latokartanonkoskella, jonne ajelimme töideni jälkeen viikonlopun alkamisen kunniaksi samalla, kun kävimme katsomassa Mathildedalin kummitusnäyttelyä. En muistaakseni olekaan koskaan käynyt Latokartanonkoskella ruska-aikaan, ja minut pääsi yllättämään miten komeaa siellä oli juuri nyt. Vettä oli Kiskonjoessa valtavasti, ja vaahterat olivat suuria ja värikkäitä. Ne olivat monin paikoin peitelleet myös maan kahisevan lehtikirjonsa alle.
Mukanani oli ensimmäistä kertaa kesällä ostamani fish eye -linssi, jota pikkaisen testailin. Sillä tuli ihan hauskaa kuvaa, mutta ei se yleislinssistä tietenkään oikein käy, kun esimerkiksi puut vääristyvät aivan kaarelle. Hauska efekti toki silloin tällöin käyttää, ja esimerkiksi alla oleva maisema Latokartanonkosken toiselta sillalta tallentui laajempana kuin peruslinssillä.
Tässä pieni video vielä ensimmäiseltä sillalta. Koskelle saapuessamme parkissa oli yksi auto, jonka väki tuli meitä vastaan jo heti alussa. Lopun aikaa saimme olla koskella ja sen luontoreitillä ihan vain omassa seurassamme.
Eilen hienon sään saattelemana ajelimme Turkuun, missä vierailimme Aboa Vetus -museossa miehen tyttären kerrottua, että häntä kiinnostavat maasta esiin kaivetut vanhat asiat. Museokierroksen jälkeen kiipesimme lyhyen matkaa Vartiovuoren yli päästäksemme Luostarinmäelle. Vartiovuoren vaahtera- ja hevoskastanjapuistikko pisteli parastaan kirkkaassa syysauringossa.
Luostarinmäellä lipunmyynti oli kiinni, mutta portit olivat auki ja aluevahdit toivottivat meidät tervetulleiksi samoilemaan ympäriinsä maksutta omin nokkinemme. Kiertelimme vanhoja hiljaisia pihapiirejä (muuta väkeä oli liikkeellä vain nimeksi), jotka toivat elävästi mieleen Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjat, ja nautimme ruskasta ja ihanasta säästä. Muistan käyneeni täällä, kuten Aboa Vetuksessakin, joskus pienempänä koulun kanssa. Oli jo aikakin tulla uudelleen. Miten kummassa täälläkään ei tullut käytyä edes niinä vuosina kun asuin Turussa?
Illalla vielä miehen tytär sanoi, että häntä kiinnostaisi katsella tähtitaivasta. Taivas olikin aika kirkas, ja kävelimme tien toiselle puolelle ja pienen matkaa peltotietä, hieman kauemmas pihapiirien valoista. Otin pari kuvaakin, ikään kuin lämmittelyksi pimeän kauden aluksi. Kuvista ei tullut kummoisia – ahmin niihin liian pitkän valotusajan ja tein siten tähdistä roiskeita – mutta muutoin hetki oli oikein antoisa. Tutkimme tähtitaivasta yhdessä, opetin lapsen näkemään Linnunradan sekä muutamia helpoimpia tähtikuvioita, kuten Ajomiehen. Otavan ja Kassiopeian hän löysi jo itse, kun niistä oli puhuttu koulussa, ja oli innoissaan nähdessään Kassiopeian nyt ihan ensimmäistä kertaa oikeasti. Lisäksi hän huomasi pienen ”timantin” muotoisen tähtikuvion Linnunradan reunassa Kotkan yläpuolella, ja kerroin, että se on Delfiiini. Myös Jupiter näkyi taivaalla hyvin ja Saturnuskin jotakuinkin, vaikka pieni pilvihönsy hieman peitti näkyvyyttä lähellä horisonttia. Bongalisimme myös sateliitteja ja lentokoneita, joista yksi tietysti tallentui kuvaankin.
Saari avaruudessa 