Sain töiden puolesta mahdollisuuden viettää kaksi yötä Kemiönsaaren saaristossa ystäväni Karoliinan kanssa. Miehen lähdettyä torstaina anivarhaisella pohjoiseen tuntuikin hyvältä päästä samana aamuna itsekin lähtemään vähän jonnekin. Muutoin kotiin olisi laskeutunut liian syvä hiljaisuus jäädä yksin istuskelemaan.
Ajelimme Karon kanssa Kasnäsin satamaan, mistä venetaksi haki meidät. Hellepäivän lämmössä saaristotuuli tuntui ihanalta. Pakatessa olin tavoittanut sen tutun tunteen kuin aiemmin Lapin-retkillä, etten oikein osannut valita vaatteita mukaan. Siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut saaristossa, etten tiennyt millaista vaatetta sinne pitäisi ottaa, kun yhtä aikaa läsnä ovat helle ja merituuli. Tietysti mukaan päätyi aivan liikaa vaatetta, mutta parempi liikaa kuin liian vähän.
Meitä vastassa oli kolmen pienen rakennelman autiosaari: saaristoluonnon lisäksi saarella oli vain laituri, huussi ja Nolla-mökki.
Tyylikkään näköinen, pelkistetty mökki oli mielestäni hieno. Olen jo pitkään halunnut yöpyä sellaisessa. Mökin toinen pääty on yhtä suurta ikkunaa, josta aukesi ihana maisema suoraan saaristoon. Asetuimme taloksi ja pian mökki jo näyttikin siltä, kuin siinä olisi räjähtänyt tavarapommi.
Ehdimme juuri ja juuri vaihtaa uimakamat päälle ennen kuin olimme jo vedessä. Saariston ihana, kirkas vesi paljasti huojuvat rakkolevät ja pikkukalat, kolmipiikit. Etsimme kalliorannalta turvallisen kohdan, josta pääsi sekä veteen että vedestä pois ilman liukastelua.
Tuntui ihanalta päästä pudottautumaan viileän veden varaan keskeltä kuumaa kesäpäivää. Vesi ei snorklatessa yllättäen näyttänyt aivan niin kirkkaalta kuin pinnalta katsottuna, mutta riittävän kirkkaalta kuitenkin, että rantaa oli mielenkiintoista ja mielekästä tutkia. Karo onnistui näkemään taskuravunkin, mutta omat eläinhavaintoni rajoittuivat kolmipiikkeihin.
Kävimme päivän aikana uimassa kahdesti ja koitimme myös kiertää saaren, mutta kaikkein katajaisimman kulmakunnan jätimme kyille ja punkeille.
Mökissä ei ollut jääkaappia ja minulla oli ollut vaikeuksia keksiä, mitä kummaa voisin ottaa evääksi. Minulla on muonittajana surkea mielikuvitus, koska olen tottunut siihen, että palaan luontoretken jälkeen aina kotiin syömään. Olin keksinyt evääksi nuudeleita, proteiinipatukoita, salmiakkia ja sipsejä, mutta loppujen lopuksi helteellä vain salmiakki oikeasti maistui.
Ja kuten olin etukäteen arvellutkin, myös migreeni päätti ilmestyä. Hartiani eivät kestä lähes minkäänlaista kantamista ilman migreenikostoa, ja nyt saareen raahaamani laukku oli selkeästi ollut liikaa, vaikka olin kantanut sitä yhteensä hädin tuskin sata metriä. Onneksi oli lääkkeet mukana, mutta koska migreenilääkkeestä tulee suorastaan kammottava olo ennen kuin se tehoaa, välttelin sen ottamista viimeiseen saakka. Säryn vuoksi missasin ihanan auringonlaskun ja vielä ihanamman auringonnousun, jota aamuviideltä pystyin väkisin sentään muutamaksi sekunniksi raahautua katsomaan, kun satuin heräämään kylkeä kääntäessä. Jos en olisi ollut kipeä, olisin varmasti lähtenyt siinä upeassa, vinossa oranssissa valossa kiertämään ja kuvaamaan saarta.
Aamulla oli nöyrryttävä ottamaan migreenilääke, minkä jälkeen makasin nelisen tuntia paikallani kuin ruumis, hereillä kylläkin, mutta täysin toimintakyvyttömänä. Sitten olo helpotti, ja iltapäivällä säryt olivat poissa.
Ei muuta kuin takaisin veteen ❤
Huomasin, miten huono olen kuluttamaan aikaa. En keksinyt oikein mitään tekemistä ja salaa kaipasin televisiota (kuinka häpeällistä!). Karo oli tottuneempana retkeilijänä osannut ottaa mukaansa kirjoja, minulle ei moinen ollut tullut mieleen. Kuvatakaan ei jostain syystä huvittanut, ehkä siksi, etten tykkää oikein viettää ylimääräistä aikaa suorassa auringossa. Migreenin jälkeen myös olo on pitkän aikaa vetelä ja jotenkin puutunut, aivot tuntuvat kuin muovailuvahalta. Makoilin sängyllä puhelin tyynyn alla äänikirjaa toistamassa niin hiljaa, ettei Karo kuullut. Se oli mukavaa ajanvietettä.
Illaksi alkoivat uudet säryt. Se ei ollut migreeniä, vaan takaraivon ja niskan särkyä, ja ihmettelin, että mitähän tämäkin nyt taas sitten on. Maksimiannos buranaa ei auttanut yön aikana vähääkään. Kun aamulla aloin voida pahoin ja vilkaisin merivettä, jossa kellui todella selkeästi erottuvaa sinilevää, laskin palaset yhteen ja aloin epäillä sinilevämyrkytystä, vaikka vesi olikin edellisenä päivänä näyttänyt vielä täysin kirkkaalta. Ehkä tuuli oli sekoitellut levän veteen niin, ettei sitä erottunut pinnalla? Toisaalta Karo ei saanut oireita, eikä minullakaan ollut vettä suuhun mennyt, joten enpä tiedä. Päivän mittaan oireet hiipuivat, mutta aamupäivä oli kyllä melkoisen kaamea ja olisin voinut maksaa suihkuun pääsystä sievoisen summan.
Olipa siis säryn- ja pahoinvoinnintäyteinen viikonloppu hienossa kohteessa. Onneksi en tiennyt etukäteen, miten kipeä reissussa olisin. Toisaalta, olen todella usein migreenisairas silloin, kun matkustan niin, että olen yötä poissa kotoa. Pois lukien ehkä sellaiset reissut, kun mitään tarvitse kantaa metriäkään ja kaikki syömiset ja nukkumiset sujuvat kuten kotioloissa.
Itse saari ja mökki olivat kyllä hienot, ja puolen tunnin merimatka saariston halki saarelle ja takaisin tuntui ylelliseltä. Kasnäsistä haluan ehdottomasti lähteä tutustumaan myös muun muassa Vänön ja Örön saariin, joista ensimmäisen ohitimmekin tällä venematkalla.
Nyt olen kotona. Ostin jo lentolipun Lappiin parin viikon päähän. Siellä on tarkoitus viettää noin viikko ja toivon koko sydämestäni, että talokaupat saadaan kääräistyä pakettiin sinä aikana mieleiseen hintaan. Sen jälkeen sitten häämöttääkin jo heinäkuun loppu ja elokuu, ja niiden mukana Kuopio Rock ja Knotfest sekä se, että saan mieheni takaisin kotiin, etelään pysyvästi. Naulitsen katseeni nyt niihin hetkiin, ne tuntuvat ihanalta palkinnolta urakkatäyteisen heinäkuun jälkeen.
Saari avaruudessa 