Tammikuu on antanut paljon, paljon hyvää mieltä. Uusi vuosi on alkanut siis mukavasti ja inspiroivasti, ja elämä on rauhallista ja onnellista. Mukaan mahtuu myös jännitystä – siitä lisää jutun lopussa.
Kuukauden sykähdyttävin hetki on ollut nähdä aurinko ensimmäistä kertaa sitten marraskuun. Tunne oli niin mieletön, että luulin sydämeni poksahtavan rinnasta läpi.
Kotona olin huomannut, että auringonsäteet osuivat ensimmäistä kertaa koivujen korkeimpiin latvoihin. Vaikka pakkasta oli 32 astetta, minulle tuli niin järkyttävä tarve saada nähdä aurinko, että puin pakkasvaatteet päälle ja lähdin kohti kylänraittia. Pitkän aikaa aurinko pysyi piilossa: se piilotteli milloin minkäkin metsän, mäen ja vaaran takana, antaen minun nähdä itsestään vain pieniä pilkistyksiä. Kun ehdin kylänraitille, aurinko tuli kunnolla näkyviin, paistaen kirkkaasti Joukhaisvaaran yllä.
Tunne oli sanoinkuvaamaton, seisoin siinä pakkasessa pitkään vain hymyilemässä (nauramassa). Oli pakko ottaa itsestäni selfie auringon kanssa.
Sanottava on, että tänä vuonna kaamos tuntui helpommalta kuin edellisinä vuosina.
Se johtuu siitä, että syksyllä oli tällä kertaa paljon kirkkaita päiviä, eli aurinko ei aloittanut pilvien takana piilottelua jo syys-lokakuussa. Näin auringon muistaakseni viimeisen kerran joskus marraskuun viimeisinä päivinä, joten täysin auringottomia viikkoja ei kertynyt kuin noin 1,5 kuukauden edestä.
Talvi on lisäksi ollut vähäluminen, mistä siitäkin olen nauttinut. Lumihangen pysyessä maltillisena on maastossa ollut helppo liikkua. Saa nähdä, tuleeko kunnon paksua hankea tänä talvena ollenkaan.
Nyt päivät pitenevät kohisten. Aamulla alkaa valoistua jo kahdeksan jälkeen, ja illalla viiden maissa on melko hämärää, muttei enää pimeää.
Ystäväni Marinella kävi kylässä ja yhdessä kiipesimme muun muassa Kommattivaaralle ja kävimme tulistelemassa Orajärven laavulla.
Tällä viikolla valmistui ystäväpariskunnalle mennyt kettutaulu.
Ketun synnyttäminen aiheutti ajoittaista tuskaa, kuten melkein jokaisen taulun kanssa on ollut, mutta olen lopputulokseen äärimmäisen tyytyväinen – ja niin ovat onneksi taulun uudet omistajatkin.
Seuraavana maalausvuorossa olisi hevonen, mutta luulenpa, että sitä ennen maalaan vielä yhden pienen taulun itselleni – nimittäin hirven kallon. Kallon, jonka löysin Tepastosta joitakin vuosia sitten, joka roikkuu maalaushuoneeni seinällä ja johon huomaan kiintyneeni niin, että kokeilen, jospa tekisin siitä logon itselleni. Kyseinen kallo merkitsee minulle valtavasti, eikä vähiten siksi, että se sitoo mieleni vahvasti Kittilään, tuo aina esiin ihania muistoja ja voimistaa haavettani siitä, että jonain päivänä jälleen asumme siellä.
Siitä puheen ollen, nyt alkaa olla herran hallussa, milloin palaamme Kittilään.
Tiedän varsin hyvin että se ei varmaankaan tapahdu vielä tänä vuonna, mutta samaan aikaan mieleni perukoilla porisee iloisesti se pikkiriikkinen ääni joka sanoo, että saattaa se tänä vuonna vielä tapahtuakin.
Uskon, että kun sopiva talo tai mökki löytyy, saamme sen. Nykyinen talo laitetaan tilanteen mukaan myyntiin tai vuokralle – se on sitten enää vain valintakysymys. Mutta paluuaikataulun määrittää nyt enää vain se, milloin täydellinen tönö sieltä löytyy – ja voi luoja, että ajatus tuntuu hyvältä.
Ja vielä yksi asia joka tuntuu hyvältä, on se, että kevät tekee tuloaan.
Etelässä ovat linnut kuulemma laulaneet jo kevättä. Kuukauden päästä pääsen minäkin taas Saloon, ja toivon, että kevät on siellä silloin jo vahva. Haluan käydä Sahajärvellä siskoni kanssa, Kiskossa äidin kanssa, Halikonlahdella isän kanssa (jospa olisi jo muuttolintuja?) ja Särkisalossa merta katsomassa parhaan ystäväni kanssa.
Saari avaruudessa 