Saari avaruudessa

Keväisin mietin suhdettani uskoon ja etenkin uskontoihin näemmä joka vuosi enemmän kuin muina vuodenaikoina. Varmasti se johtuu siitä, että pääsiäinen ja koulujen Suvivirsi-keskustelu tuovat tavallista enemmän silmilleni sitä uskontoa, joka tässä ajassa ja maailmankolkassa sattuu olemaan hallitsevana (kristinusko).

Syntyvät tunteet ovat epämukavia. Muistan mm. omia rippikoulu- ja kevätjuhla-aikoja. Lapsena sitä lauloi virsiä muiden mukana asiaa sen kummemmin ajattelematta, toinen jalka jo kesälomalla ja tunnelma siksi korkealla, mutta jossain vaiheessa lopetin. Virret ja varsinkin papin latelemat rukoukset alkoivat tuntua suuhuni väkisin tungetuilta sanoilta – tuntuivat siltä, että minulle määrättiin mitä pitää ajatella ja sanoa, ja samalla ikään kuin kiellettiin ajattelemasta itse ja puhumasta omalla suulla. Ja tietysti, kuten kristinuskoon kuuluu, annettiin myös ymmärtää, että minäkin olen syntinen ja että armoa olisi syytä anella alati. Lakkasin suht varhain ristimästä käsiä ja laulamasta mukana kirkossa.

Rippikoulussa ihmettelin, miksi rukouksia piti opetella ulkoa ja niiden osaamista tentattiin. Mietin, onko tämä Jumalaksi kutsuttu hahmo, jonka pitäisi olla niin lempeä ja rakastava, oikeasti sitten kuitenkin niin pikkumainen, että jos rukouksessa jokin sana menee väärin, niin koko homma kaatuu siihen? Onko niin pienestä kiinni, että hän ei kuule koko rukousta, tai kostaako hän peräti jotenkin? Kieltämättä tätä käsitystä tuki se, että jostain syystä annettiin ymmärtää, että tätä lempeää ja rakastavaa, kaikkivoipaa olentoa, joka on ”luonut minut itsensä kuvaksi”, piti samalla pelätä henkensä edestä. Ristiriitaisuuksia oli paljon ja minusta oli epäilyttävää, kuinka Raamatusta selkeästi poimittiin asioita joita käskettiin noudattaa, kun taas paljon asioita jätettiin täysin huomiotta.

Pian en halunnut olla enää missään tekemisissä asian kanssa. Aloin kokea, että koko homma on kehitetty vain ihmisten hallitsemiseksi – että saadaan massat vahtaamaan omaa ja muiden tekemisiä, vahtimaan toisiaan, syyllistymään ja syyllistämään.

Parikymppisenä erosin kirkosta. Olin niitä, jotka lähtivät Päivi Räsäsen suututtamissa aalloissa, mutta totta puhuen olisin jossain vaiheessa lähtenyt muutenkin. Räsäsen homofobiset sanat antoivat tuuppauksen pysähtyä sen ajatuksen ääreen, etten halua olla mukana tässä kerhossa enää päivääkään pidempään.

Iän kertyessä kristinusko on alkanut näyttäytyä silmissäni vain yhtenä uskontona, tarinana muiden joukossa. Se nyt vain sattuu olemaan päällimmäinen uskonto tässä ajassa ja paikassa, jossa itse satun elämään. Jos olisin syntynyt 2000 vuotta eri aikaan tai 2000 kilometriä eri paikkaan, olisin kasvanut johonkin ihan toiseen uskontoon. Siinä onkin yksi syy, miksi en näe mitään perustetta sille, että yksi uskonto olisi toista oikeammassa. Tarina siitä, miten kristinuskon Jumala loi kaiken, ei ole silmissäni sen parempi, huonompi tai oleellisempi kuin vaikkapa Kalevalan tarina särkyneestä sotkanmunasta (tai lentävän spagettihirviön tarina, joka on aiheuttanut minussa suurta hilpeyttä ja myös tyydytystä – se antaa uskontojen edes hiukan maistaa omaa lääkettään.)

En suostu olemaan kristitty edes perinteen vuoksi. Ensinnäkin, se ei olisi aitoa uskoa, joten eikö se olisi täysin arvotonta? Toisekseen, jos perinteen nimissä lähdettäisiin ”uskomaan”, niin kyllä minä silloin valitsisin loikata kristinuskon yli takaisin muinaissuomalaisten jumalten helmoihin. Ne olivat täällä ensin. Ja kolmanneksi, kaikkia perinteitä tulee mielestäni käsitellä kuin vanhoja tavaroita – kaikkea ei pidä säilyttää vain siksi, että ne ovat olleet kauan olemassa, vaan osasta on suorastaan tervettä luopua.

Vuosien varrella minusta on karissut aika lailla kaikki muukin usko yliluonnolliseen. En siis usko esimerkiksi korttien lukemiseen, horoskooppeihin tai kädestä ennustamiseen sen enempää kuin uskontoihinkaan. Toki ymmärrän että oli aika, jolloin revontuliakin pidettiin yliluonnollisina, kuten kaikkea muutakin, mitä ei osattu vielä muutoin selittää. Olenkin avoin avartamaan katsettani sitä mukaa, kun tiede jotain uutta todistaa. En tosin usko solullanikaan, että koskaan koittaa päivä, jolloin tiede todistaa kristinuskon tai muiden vastaavien olevan oikeassa. Mutta ehkä joskus löytyy tieteellinen selitys ja todiste jollekin sellaiselle, jota vielä pidämme yliluonnollisena – eräänlaisille nykypäivän revontulille. Uskontojen kaltaisia himmeleitä siihen väliin ei silti tarvita.

En koe tarvetta kuulua mihinkään uskontoon vain kuulumisen tunteen vuoksi. Mutta jos jokin porukka pitäisi valita, niin mielestäni – hurjasta nimestään huolimatta – Satanistisella temppelillä on hyvät arvot. Kyseessä on ateistinen seurakunta, jolla on seitsemän opinkappaletta ja jonka tarkoitus on mm. rohkaista hyväntahtoisuutta ja empatiaa.

Tietenkin olen miettinyt uskontoon liittyen myös suhdettani kuolemaan – omaan ja läheisten. Ihmisen historiassa on ollut hirvittävät määrät surua, pelkoa, epävarmuutta, kärsimystä ja menetystä, enkä ihmettele yhtään, että on tarvittu jotakin, josta on saatu turvaa ja lohtua. Siihen suureen ja alkukantaiseen tarpeeseen uskonnot ovat vastanneet, vaikka pyyteetöntä se ei todellakaan ole ollut. On hyvin mahdollista, että vielä koittaa aika, jolloin minullekin tulee sisintä korventava tarve saada uskoa ikuiseen hyvään elämään ja vaikkapa elämään ”Taivaassa”. Olisihan se lohdullista ja kaunista uskoa sellaiseen. Mutta näin etukäteen kun asiaa mietin, niin järki seisoo vankkana tiellä. Se, että haluaisin uskoa siihen ja minulla olisi tarve uskoa siihen, ei tee sitä todelliseksi.

Ei suuren surun tai pelon synnyttämä tarve uskoa ikuiseen elämään tarkoita, että ikuinen elämä olisi totta.

Onneksi voin surun sattuessa etsiä ja saada lohtua myös muualta:

• siitä, miten ihana, ihmeellinen ja kaunis elämä on ollut itseni ja läheisteni kohdalla niin kauan, kuin sitä kesti
• siitä, miten mahtava tuuri meillä oli, että ylipäänsä koimme elämän ja toisemme siinä
• siitä, että kuoleman jälkeen maannumme ja kehomme atomit siirtyvät uusiin tehtäviin tällä planeetalla – jos oikein kovasti haluaa ikuista elämää, niin voihan ajatella, että sekin on yksi ikuisen elämän muoto.