Toteutin viikko sitten hieman pidemmän päiväpatikan, joka on ollut mielessäni jo hyvän aikaa. Kävelin metsän poikki linnuntietä noin kuuden kilometrin matkan äitini lapsuudenkodilta isän lapsuudenkodille. Kävellen matkaa taisi kertyä noin 12–15 kilometriä.
Olimme kesällä ajelleet isän kotikylässä, missä hän oli näyttänyt meille metsästä paikan, jossa hänellä oli lapsena ollut maja. Se oli matalahko, pystysuora kallionkainalo metsän katveessa – erinomainen majapaikka kerta kaikkiaan. Kun sitten samalla reissulla äiti oli kertonut omista lapsuuden leikkipaikkakivistään, jotka sijaitsevat pihallamme, oli helppo päättää, että patikkani alkaisi hänen kiviltään ja päättyisi isän majapaikalle. Isän varsinainen lapsuudenkoti kun on nykyään vieraiden ihmisten asuttama, enkä olisi sinne kuitenkaan voinut mennä.
Pakkasin lauantaiaamuna vyölaukkuuni pussin taateleita ja purkin proteiinijuomaa sekä pari pulloa vettä. Matka alkoi harmaan taivaan alla, ei kuitenkaan sateen uhassa, mutta ei auringossakaan, vaikka sääennuste oli sellaista lupaillutkin.

Peltotie oli löysää mutaa, kumisaappaat osoittautuivat heti alkumetreillä oikeaksi jalkinevalinnaksi. Kulku helpottui kesantoa viime vuonna viettäneellä pellolla, ja varsinkin, kun pääsin lopulta loikkaamaan ojan yli kuusikon suojiin. Minulla on aina epämukava olo, kun kuljen näkyvissä avarilla paikoilla, kuten pelloilla. Sisimmässä tuntuukin helpotuksen huokaus, kun pääsee piiloon metsän suojiin.
Kuljin tutun kuusikon poikki jyrkkää rinnettä ylös ja myöden. Puron kohina kuului metsässä jo kauas, ja ensimmäisen tauon vietinkin puron äärellä sen kauneutta ihaillen.

Seurasin puroa ylös järvelle ja hörppäsin järven rannalla muutaman kulauksen vettä. Järvi oli jäässä ja hiljainen. Jään pinnassa näkyi tummia uveavantoja, pyöreitä tummia läikkiä, joista lähtee oksiston muotoisia haaroja – kokonaisuudessaan näky on hermosolun muotoinen.

Jäälle ei tehnyt mieleni, ei tee koskaan. Uimaan olisi tehnytkin, mutta sen jää esti. Seurasin lammen rantaa seuraavalle purolle ja siitä puronvartta ylöspäin. Tiheä, vaikeakulkuinen, nuori talouskuusikko oli veemäinen läpikuljettava. Kaadetut nuoret koivut tekivät jokaisesta askeleesta vaikean, ja kuuset repivät takkia, kasvoja ja pipoa. Löysin sieltä keskeltä kuitenkin mielenkiintoisia eläinten jälkiä, kuten hirvien makuupaikat lumeen painautuneina. Lopulta onneksi kuusikkokin päättyi, ylitin metsäautotien ja sen toisella puolella metsä oli helppokulkuisempaa, iäkkäämpää.

Ylitin kauriinpolkua pitkin kukkulan, jolla en ollut aiemmin koskaan kulkenut. Minua vastaan tuli oranssiin takkiin puettu haukkuva mäyräkoira. Koira ohitti minut ja jatkoi matkaansa, ja hetken ajan päästä kuulin auton sekä ihmisten ääniä jostain sen suunnasta.
Minulla on täysi luotto ja rauha susien suhteen – en epäile hetkeäkään, etteivätkö sudet jättäisi minua rauhaan, kun liikun niiden seuduilla. Metsästäjiin (ja ihmisiin ylipäänsä) luottoni on paljon huonompi, ja nytkin olostani tuli hyvin epämukava. Tilastollisesti katsottuna ihmiset ovat valtavan vaarallisia.
Pidin huomioliiviä päällä, jotta en tulisi ammutuksi, mutta samaan aikaan vaistoni käski piiloutua, en olisi halunnut tulla nähdyksi lainkaan. Hiivin rinnettä alas tiheäkasvuisemman puronotkon kätköihin, ja rauha palaili mieleen pikkuhiljaa, kun ihmisiä, koiraa ja autoa ei kohta enää kuulunut.
Ylitin jälleen yhden heinää kasvavan metsäautotien, jonka toisella puolella kuusikkoinen alamäki johdatti minut sammalta kasvavaa maata halkovan, hiekkapohjaisen puron ääreen. Puro virtasi syvällä uomassaan ja mutkitteli kauniisti – tämä on minulle tuttu paikka, ja tunsin helpotusta. Katselin puron virtaa ja mutkia ja kuuntelin sen solinaa. Pidin seisaaltaan pienen evästauon, ennen kuin ylitin puron ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ylös.

Rinnettä kavutessa totesin takin olleen liian kuuma valinta. Olin sen toki lähtiessä tiennytkin. Hiki kuitenkin unohtui päästessäni mäen laelle. Siellä odottivat auringonpaiste ja sinitaivas. Mäen kallioinen laki on pienien lätäköiden ja loputtomien jäkälämattojen peittämää. Nyt ne lepäsivät hyvin ohuen lumikerroksen alla, ja jäkälä oli litimärkää ja liukasta. Askeleita sai varoa, mutta kulkisin täällä joka tapauksessa hitaasti ja varovasti, jotta en polkaisisi jäkälämattoa rikki ja jotta ehtisin ihastella sen kaiken kauneutta ja rauhaa.

Seuraava järvi pilkisti esiin puiden takaa. Muistan olleeni sen rannalla kuusikossa joskus sienestämässä. Ihmisistä ei ollut tietoakaan, vain korpin ääni kiiri taivaalta metsien ja järvien ylle. Pilvet liikkuivat nopeasti ja saatoin arvata, että aurinko ja vanha taivas olisivat näkyvissä vain hetken aikaa. Olin iloinen, että tuo hetki oli osunut juuri tähän, kun olin juuri tämän mäen laella. Ohut lumikerros, vanha metsä kallioisessa maastossa ja auringon valo loivat niin hienon maiseman yhdessä.

Mäen vastarinteellä kasvaa mäntyviljelmä, jota oli nytkin niitetty aivan vastikään. Lompsin metsäkoneen uria pitkin eteenpäin alamäkeen, toiveenani ohittaa alue nopeasti. Kunttaan painautuneet leveät urat muodostuivat ruskeasta maasta, lätäköistä ja mäntyjen pirstoutuneista oksista.
Saavuin pienen suon ja sen vieressä olevan lammen rantaan. Lampeen laski vuolas puro, jonka kauneutta ihailin hyvän tovin, kunnes lähdin kiertämään sitä. Vettä oli niin paljon, että piti kiertääkin kaukaa ennen kuin puro oli sen verran kapea, että sen ylittäminen oli varmasti ongelmatonta.

En ollut näilläkään sijoilla ensimmäistä kertaa. Olen liikkunut täällä useasti ennekin, joten karttaa ei tarvinnut vilkuilla, tiesin hyvin mistä olen tulossa ja mihin olen menossa. Ylitin tien, jonka metsä oli nielaissut jo lähes kokonaan – sitä ei näkynyt enää kartallakaan, ja sen pinta puski sammalta, heinää ja kuusia.
Saavuin tutun jättiläiskuusen ja sen takana kohoavan kallioseinämän luo. Tuo kalliomäki on yksi suosikeistani, sen kantaa todella kaunista ja koskematonta luontoa harteillaan. Nyt kuitenkaan en noussut sinne, sillä se olisi vienyt minut väärään suuntaan. Sen sijaan vietin kuusen alla hetken aikaa, koska luulin kuulleeni ihmisten ääniä ja halusin olla aloillani hetken varmistaakseni, ettei ketään ole missään, ja lähdin sitten seuraamaan kallion eheää, pystysuoraa seinää oikeaan suuntaan.

Seinämä jatkuikin pitkän aikaa. Kivipinnassa erottui hienoja erilaisia elämänmuotoja sekä kuvioita, joista osa muistutti kasvoja. Jääuruista oli monin paikoin jäljellä enää apeasti vettä valuvia, kalliosta jo irronneita jääpuikkoja.

Jälleen sain kiertää pitkän matkaa päästäkseni seuraavan muhkean puron yli. Se oli hankalaa, sillä ranta oli hakattu ja vaikea kulkea, ja puro puolestaan oli hyvin leveä ja syväkin. Onneksi otollinen ylityspaikka löytyi ilman, että olisi pitänyt aivan tien kautta kiertää, ja puron toisella puolella kohosi selkeäpohjainen, sammaleinen kuusikko, jonka halki vahva eläinten polku johdatti minut seuraavan mäen laelle. Aloin olla matkan puolivälissä.

Mäen laki kohosi kahden metsälammen välissä kapeana puikulana. Lampia ei kuitenkaan käytännössä näkynyt, sillä metsä kätki ne kokonaan. Tämä ei minua haitannut, sillä samalla kun metsä kätki lammet, se kätki myös pari niiden rannalla olevaa mökkiä. Kallion laella sain kulkea omassa rauhassani kuin erämaassa.
Pysähdyin kukkulan korkeimmalle laelle kuuntelemaan korppeja. Yritin kuunnella, joko ne päästelisivät soidinääniä, mutta tämä ei ollut sellaista. Hetken aikaa siinä seistyäni – suu auki kohti taivasta toljottaen – ilmestyi matalien männynlatvojen takaa suoraan yläpuolelleni valtava merikotka, pyrstö vitivalkoisena, nokka keltaisena ja siivet suurina kuin ladonovet. Lintu säikähti minua, keskeytti yhtenäisen kauniin liitonsa ja alkoi räpytellä vimmatusti päästäkseen minusta nopeasti kauemmas. Koskaan en ole merikotkaa nähnyt niin läheltä, ja samalla sain selityksen korppien raakkumisellekin.
Laskeuduin mäeltä alas ja kuulin etäältä lammen rannasta ihmisten ääniä. Metsä oli onneksi tiheää, ja arvasin ihmisten olevan mökkinsä pihalla, kailotus vain kuului kauas rikkoen metsän rauhaa. Hiivin kiviseinämän vierustaa seuraillen kauemmas. Puuston ja kiven välissä olo oli suojaisa ja turvallinen. Ei niin, että olisin arvellut näiden ihmisten olevan vaaraksi – en vain halua tavata ihmisiä yleisestikään.

Kallion juurelta tupsahdin hiekkatielle ja kuljin sitä pitkin ehkä sata metriä. Sitten alkoi nousu seuraavalle ja samalla viimeiselle mäelle. Hikinen nousu se olikin, hankalaa ja jyrkkää puuviljelmän rinnettä ylös, mutta laelle päästyäni maasto oli vanhaa luontoa ja helppokulkuista. Mietin, ovatko jotkut näistä männyistä seisseet täällä jo silloin, kun isi on nuorena kuljeskellut tällä samalla mäellä. Osa puista oli vänkyröitä ja kilpikaarnaisia, hyvinkin voisin uskoa niiden olevan iäkkäitä.
Ainakaan maisema ei kuulemma silloin ole ollut tämän avarampi, kuin mitä alla oleva kuva näyttää.

Kuljin pitkulaisen mäen päästä päähän, ja oli aika aloittaa kävelyn viimeinen osuus. Loppumatka olikin pääasiassa puuviljelmää: metsäkoneen uria, risuja, kantoja ja kaseikkoa. Kuitenkin sen keskeltä kohosi suuriakin puita vielä niin, että olo oli jotenkuten kuin metsässä.
Viimeisen kilometrin kalpin melko tasamaisen puuston lomasta lähes viivasuoraan kohti päämäärää. Matalia kallioita kohoili siellä täällä, lisäksi oli isoja kantoja ja paikoin märkiä ojia. Ei mitään sieluahivelevää metsää, mutta eipä tosiaan hakkuuraiskiotakaan, jota olin hieman pelännyt. Viimein osuin sellaisen puron luo, jonka tiesin johdattavan minut autotielle ja perille.
Tiellä ei näkynyt ketään. Oli täysin hiljaista, ja tuntui hauskalta tupsahtaa sinne kuin keskeltä ei mitään. En ollut koko matkan aikana nähnyt ketään, enkä nähnyt nytkään. Hyvä niin. Lorkin tien yli vastapäiseen metsään etsimään isin leikkipaikan, joka pienen haun jälkeen sitten löytyikin. Toisin kuin kesällä, nyt sen pohjalla seisoi vesi.

Eläinhavaintoja matkan aikana oli kertynyt:
- hirvien, kauriiden ja ilvesten jälkiä
- palokärki
- 2 merikotkaa
- korppeja
- ukkometso
- Töyhtö- ja talitiaisten sekaparvi
Laskin menestykseksi myös sen, että en nähnyt matkan aikana yhtäkään
- ihmistä
- hakkuuaukeaa
- taloa tai mökkiä
- autoa
Ja pääsin vielä perillekin. Jopa ajoissa, kolmen jälkeen, kun valoisaa iltapäivää oli vielä jäljellä ihan mukavasti. Reilut viisi ja puoli tuntia olin ollut maastossa. Mieheni tuli minut sitten autolla ottamaan kyytiin ja tuomaan kotiin.
Olin alun perin ajatellut, että tekisin tämän kesäreissuna, mutta itse asiassa nyt olikin sille mitä sopivin aika. Lunta ei ollut käytännössä lainkaan, eli kulku oli helppoa, mutta maastossa ei ollut myöskään hirvikärpäsiä eikä punkkeja. Lämpötilakin oli sopiva, ei liian kylmä eikä kuuma. Nollan pinnassa pyörivä sää oli armollinen, kun noustavana oli useampi lämpöä nostattava mäki.
