Vuosi vaihtui toiseen itsemme näköisissä merkeissä – vähän herkumpaa ruokaa, iltakävely ilahduttavasti kirkkaan tähtitaivaan alla puolisoni tyttären kanssa, sauna, kilistely vanhempien seurassa ja sohvalla vietetyn leffahetken kautta rientäminen nukkumaan ennen vuoden varsinaista vaihtumista. Saunoimme ensimmäistä kertaa pihasaunassa, tontin alkuperäisessä kotitalossa, punaisessa pikkutuvassa, johon perheen miehet olivat lämmittäneet sekä löylyt että takkatuvan.
Somen puolella huomasin monen tehneen yhteenvetoja kuluneesta vuodestaan sekä toivelistoja alkavan vuoden varalle. Itse en saanut tällä kertaa aikaiseksi sellaisia tehdä – toki saatan tehdä myöhemmin – mutta ne palauttivat minut miettimään aihetta näkökulmasta, jota olen pyöritellyt mielessäni viime vuosina aina silloin tällöin. Nimittäin turvallisuudentunteen, tai ehkä ennemmin sen murenemisen kannalta. Sen kannalta, miten se kaikki vaikuttaa siihen, miten katson tulevaan – ja etenkin ennemmin nykyhetkeen.
Korona oli ensimmäinen sysäys sille havainnolle, että tietyt asiat, joita olen pitänyt itsestäänselvinä koko elämäni ajan, eivät olekaan itsestäänselvyyksiä. Vain viikossa koko maailma oli tyystin eri asennossa kuin ennen. Elimme silloin vielä pohjoisessa, kaukana ihmisten ilmoilta pitkälti oman onnemme nojassa ilman tukiverkkoa, ja epävarmuus siitä, mihin kaikki lopulta voisi johtaa, oli ilmassa. Siellä meillä onneksi oli toisemme, mutta muut rakkaat olivat kaukana ja huoli jokaisesta suuri. Koronasta hiljalleen toivuttiin, mutta muistijälki jäi sekä tieto siitä, että uusi pandemia voi alkaa koska tahansa. Se on opettanut arvostamaan suuresti ja ilolla jokaista päivää, kun kaikki ovat terveitä ja yhä keskuudessamme. Se on vahvistanut myös vakaumusta siitä, että omilla valinnoillani en tue eläinten tehotuotantoa, joka on pandemia- ja epidemiariski.
Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, sota tuli Eurooppaan ja samalla romuttui jo toinen itsestäänselvänä pitämäni ajatus siitä, että minä ja läheiseni emme varmasti ikipäivänä joutuisi koskaan kokemaan sotaa. Ukrainalaisten tilanne meni salamana ihon alle ja syvälle sydämeen, enkä eläessäni ole ajatellut sotaa yhtä paljon kuin viime vuosina. Vaikka ajatus sodasta on uutisten mukana päivittäin elämässä läsnä ja tuntuu välillä vaikealta, pyrin nauttimaan pienistäkin asioista isommin ja tietoisemmin kuin koskaan; arjen hetkistä rauhassa kotona, luonnossa kuljeskelusta, kotimaassa matkustelusta, musiikista, vakaasta työstä ja rakkaiden kanssa vietetyistä hetkistä. Iloitsen tietoisesti lämpimästä ja pehmeästä sängystä, juoksevasta vedestä, ruuasta kaapissa, rauhasta.
Viimeisimpänä turvallisuuden tunnetta romuttavana tekijänä on ollut Suomen nykyinen hallitus. Luottamukseni siihen, että tämä maa olisi nykyhallituksen jälkeen parempi paikka kuin ennen sitä, on valitettavasti nolla. Se tuntuu tosi surulliselta, mutta toivon, että tästäkin vielä noustaan.
Kun turvallisuudentunteen perustat, joista vielä noin kolmekymppiseksi saakka olen elämässäni saanut nauttia, on nyt purettu, eikä mikään, ei rauha, ei terveys, tunnu enää itsestäänselvältä, päässä pyörii monenlaisia ajatuksia. Toisaalta olen kiitollinen, että sain niinkin kauan elää siinä auvoisassa ja lempeässä harhakuvassa, että saan elää elämäni turvassa sodan kaltaiselta pahuudelta. Tai vaikkapa että saisin elää elämäni maassa, jossa terveydenhuolto on hyvää ja ilmaista – tämä jälkimmäinen harhakuva, jolla on ollut turvallisuudentunteeseeni valtava vaikutus, todella katosi viime vuonna, kun sain maksaa julkisista hammaslääkäri- ja päivystyskäynneistä yhden ainoan taitavasti piilotelleen ongelmahampaan vuoksi kaikkiaan yli 1000 euroa.
Koen suurta surua yleisen turvallisuudentunteen menettämisestä tällä tasolla. On ollut kalsea herätys ymmärtää, ettei se ollutkaan totta eikä pysyvää. Jollakin lailla se tuntuu kuin minut olisi työnnetty lämpimästä kehdosta kalsealle kadulle.
Toisaalta taas on hyvä, että tämä kaikki, kuten varmasti myös vuosien mittaan kertynyt ikä ja sitä myötä alati kehittyvä elämän rajallisuuden ymmärtäminen ja naiiviuden katoaminen, ovat kääntäneet katsettani tulevaisuudesta enemmän nykyhetkeen. Se on omalla kohdallani ollut varmasti tervettä ja tarpeellista. Nykyään sitä osaa paremmin olla kiitollinen kaikesta, mikä on hyvin juuri tässä hetkessä – että minä ja läheiseni olemme terveitä, että meillä on kodit ja ruokaa sekä toisemme, Suomessa rauha, paljon luontoa lähellä, että olen ylipäänsä syntynyt eloon tälle planeetalle – viimeisintä en koskaan aiemmin elämässä ole näin paljon osannut arvostaa. Ennen pidin sitä itsestäänselvyytenä. Koen kiitollisuutta myös siitä, että olemme Euroopan unionissa – se lisää turvallisuudentunnettani hiukan etenkin nyt, kun maamme on tämänhetkisen hallituksemme käsissä.
Koska loppujen lopuksihan meillä ei ole muuta kuin tämä hetki, mutta pakko on pitää katsetta myös tulevassa, jotta emme lamaannu, vaan pyrkisimme parempaan. Jokainen voi vaikuttaa ainakin omalta osaltaan monilla valinnoillaan. Itse en koskaan ole odottanut näin innokkaasti esimerkiksi äänestämään pääsyä kaikissa tulevissa vaaleissa.
Niin nykyhetkeen juurtunut en myöskään ole, etteikö minullakin olisi toiveita alkaneelle vuodelle. Toivoa, toiveita ja toiveikkuutta tarvitaan. Henkilökohtaisimmin toiveeni liittyvät omaan kotiin ja aiempia vuosia pysyvämpään aloille asettumiseen, luontoretkiin, uusiin kotimaanmatkoihin ja ennen kaikkea aikaan läheisten kanssa. Siihen, että töissä asiat sujuvat yhä kivasti ja että kaikki pysyvät terveinä ja mahdollisimman onnellisina.
Että rauha palaa Eurooppaan ja uhka poistuu tavalla tai toisella. Vaikka pilvilinnat ovat haihtuneet, toivossa on yhä hyvä elää.
Tällaisia ajatuksia vuoden 2025 alkuun.
Saari avaruudessa 