Saari avaruudessa

Kuljin kaksi tuntia metsässä ja ymmärsin itsestäni jotakin. Oli sumuista ja leutoa ja hyvin, hyvin märkää – kaikki metsässä tihkui ja puhkui vettä. Naavaparrat tilkkuivat, puiden rungot valuivat, jäkälä oli niljakasta, turvonneet sammalmättäät tursusivat vettä askelteni painon alla. Tuuli pudotteli aika ajoin lihavia pisaroita metsän korkeuksista niskaani ja poskilleni. Otin hetkeksi pipon pois, jotta edes muutama raikas pisara yltäisi myös päänahkaani saakka.

Seisoin hetken aikaa paikoillani ja nautiskelin siitä, miltä lumeton kuntta ympärilläni näytti. Lumi on käynyt maassa tänä talvena, mutta on nyt pitkälti sulanut, korkeintaan säilynyt siellä täällä valkoisina, jäisinä läikkinä. Siinä, missä metsässä seisoo haapa, on maassa pyöreä mustien lehtien matto, jonka päällä on läpikuultava jääkerros.

Oivalsin jotakin siitä, miksi ajatus lumisesta talvesta tuntuu kuristuksena kurkulla ennemmin kuin ihanalta joulun ihmemaalta.

Kyse on tuntemisesta, kosketuksesta, yhteydestä. Tai ennemminkin siitä, että talveksi ne katkeavat.

Lumikuori peittää luonnon. Se jättää vain vähän näkyviin, mutta ennen kaikkea se jättää vain vähän kosketeltavaa. Jääkuori peittää vedet, vieden yhden tärkeimmistä yhteyksistäni luontoon. Lähes kaikki luonnon pinnat jäävät talven myötä piiloon – jopa tuoksut, joista sulaan aikaan nautin kuin ne olisivat sisimpäni tapa koskettaa luontoa keuhkojen kautta.

Lisäksi on itseni päällä vielä lisää kuoria. Vaatteita, välillä paksujakin, on päästä varpaisiin. Pipo sulkee sisäänsä päänahan, joka janoaisi ilmaa. Tuuli ja sade eivät pääse koskettamaan ihoa kuin poskilta ja nenänpäästä. Jalkoja, suorinta yhteyttäni maahan, peittävät sukkien ja kenkien kerrokset. Ehkä se selittääkin sen, miksi haluan pukea jalkaani talvellakin vain välttämättömät, enkä esimerkiksi lumikenkiä. Sekä sen, miksi yleensä kuljen kylmälläkin säällä ilman hanskoja. Haluan pitää edes käteni vapaina kuorilta, ehkä tilaisuuden tullen työntää ne puroon.

Kaikki talven luomat kuoret estävät minua saamasta yhteyttä siihen, mistä imen voimastani niin suuren osan. Ne katkaisevat yhteyden minun ja luonnon välillä, eristävät minut luonnosta isoilta, itselleni tärkeiltä osin silloinkin, kun olen sen keskellä.

Tunne on kuin yltyvä jano silloin, kun tietää, ettei saa mistään vettä aikoihin. Koko lumitalven yli kestävä, koko kehon yli yltävä jano. Se lamaannuttaa ja saa minut menemään henkiseen talvihorrokseen, jossa ulkoilu tuntuu useammin välttämättömältä pahalta kuin varsinaiselta ilolta. Kun yhteyteni luontoon pohjaa näin voimakkaasti tuntoaistiin, ymmärrän miksi kauneimmatkin talvipäivät tuntuvat minusta vain kädenlämpöiseltä lohdulta.

Ymmärsin, että tuntoaisti, jota en ole pitänyt itselleni erityisen keskeisenä aistina, onkin itse asiassa yksi kriittisimmistä aisteista, joilla pidän ja tunnen yhteyttä luontoon.

Tämän tajutessani otin hetkeksi saappaat ja sukat pois ja keskityin tuntemaan, kuinka kylmä vesi tursusi varpaideni välistä kirkkaana ja raikkaana. Kuinka neulaset ja sammal tuntuivat päkiöiden ja kantapäiden alla pehmeiltä ja joustavilta. Kuinka minun ja kuntan välissä ei ollut mitään.

Juuri tämän yhteyden janoaminen saa minut kerta toisensa jälkeen työntämään käteni sammalikkoon; hakeutumaan keskitalvisin pystysuorien, paljaiden kivipintojen luo vain voidakseni koskettaa niitä; riisumaan jalkani paljaiksi silokallioilla ja sammalikoissa; laskeutumaan veteen niin, että saan tuntea sen kelluttavan voiman koko kehollani pysyen täysin aloillani.

Sen yhteyden janoaminen saa minut puristelemaan käsissäni lehtiä, naavaa ja jäkälia; työntämään varpaat niin syvälle hiekkapohjaan kuin yllän; kääntämään kasvot ylös kun sataa; sulkemaan silmäni, kun uimisen jälkeen nuuhkin luonnonveden raikastamaa käsivarsieni ihoa niin läheltä ja ajatuksella, että tunnen, kuinka käsivarsi hohkaa kylmyyden lävitse lämpöä kasvoilleni.

Ymmärsin, että samasta syystä avanto on niin iso henkireikä minulle talven yli. Avanto on se yksi ja ainoa paikka ja hetki, jossa saan luonnon tulemaan iholleni talvella aivan samaan tapaan kuin kesällä. Avannon tumma vesi tuoksuu luonnolta ja puristaa kehoa lempeästi. Se liukuu sormien välistä ja viipyilee iholla.

Avanto on tuntoaistiin pohjaavan luontoyhteyteni ainoa avain, jota talven jäiset, lumiset ja kylmät kuoret eivät ota minulta pois. Se, sekä ne suoranaisina keitaina näkemäni lähteensilmät, kosket ja pystyt kiviseinät, jotka säilyvät sulina metsien kätköissä läpi talven. Niiden äärellä en pysty käärimään luontoon koko kehoani, mutta ainakin pystyn koskettamaan niitä. Nämä paikat jäävät minulle aina erityisen hyvin muistiin – pidän niitä latauspaikkoinani.

Samalla selittyy se, miksi uimahallin vesi ei toimi lainkaan samoin. Se ei ole luontoa. Se ei tuoksu luonnolta, eikä tunnu luonnolta, samalla lailla kuin muovinen lattia ei tunnu metsältä eikä betoninen penkki kalliolta. Se kyllä kannattelee samalla lailla, mutta ei todellakaan ole sama tunne. Se on aivan yhtä tyhjän kanssa.

Nyt kun ymmärrän itsestäni kaiken tämän, kysymys kuuluu, onko asiaan keksittävissä apukeinoja. Auttaisiko, jos koskettaisin luonnon vettä joka päivä? Voisiko lammen kunnostaa, rakentaa laiturin ja kiinnittää pumpun niin, että minulla olisi avanto kotona? Vai onko vain hyväksyttävä se, että vietän talvet jatkossakin henkisessä horroksessa, vailla minulle niin tärkeää tuntoyhteyttä, pois lukien hetket avannossa?

Tältä vuodelta pahin on ohitettu – talvipäivän seisaus on ylitetty, ja hiivimme jo kohti kevättä.