Saari avaruudessa

Vielä sunnuntaina, kuun ensimmäisenä päivänä, oli maa mukavan lumeton täällä meidän korkeuksillamme. Kävimme puolisoni kanssa metsässä nauttimassa lumettomasta helppokulkuisuudesta. Tarkoitus oli käydä katsomassa, miten yhden keväällä löytämämme valkohäntäkauriin raadon maatuminen on edennyt, mutta emme löytäneet sitä enää. Ehkä emme vain osuneet oikealle kohdalle todella tiheässä kuusikossa, tai sitten raato on lakannut olemasta, kun eri kokoiset eliöt ovat sen kalunneet kadoksiin. Löysimme keväällä lähes samoihin aikoihin toisenkin samanlaisen sarvipääraadon, ja siitä tiedän varmasti, että jäljellä ei ole enää kuin hieman karvaa, jos osaa tarkkaan katsoa juuri oikeasta kohdasta.

Sikäli raatojen katoaminen ilahduttaa, että ainakin tullessaan syödyksi kauris pääsee osaksi luonnon kiertokulkua. Toivottavasti siitä on moni susi, ilves, kettu, varislintu ja ties kuka metsän asukki vielä saanut hyvin evästä.

Kävin yksinkin metsässä loppuviikolla. Oli ilo nähdä, että pitkään kuivana ollut rinnepuro hulmusi nyt vettä. Yksi sarvikin löytyi, muistaakseni vasta toinen tai kolmas tälle vuodelle. Viime syksynä yksistään löysin sarvia tusinan verran.

Vielä on käymättä toteen unelma kuulla susien ulvovan täällä jossain. Oikeastaan unelmanani olisi, että ulvonnasta tulisi yleistä ja susista hyväksytympiä. Täti kysyi, enkö pelkää susia, kun joku oli nähnyt suden jossakin suhteellisen lähellä. Koitin lempeästi kertoa, ettei susissa ole mitään pelättävää – tilastollisesti on paljon todennäköisempää kuolla liikenteessä kuin joutua suden kohteeksi. Liikenteessä kuolee sen parisataa ihmistä vuodessa, suden suuhun ei yhtäkään – puhumattakaan siitä, millä tavoin ihmiset vahingoittavat ja tappavat toisiaan muuallakin kuin liikenteessä. Jos siis uskallan kulkea tien reunassa ja jopa kaupungilla ihmisten ja autojen joukossa, uskallan ilman muuta hyvillä mielin kulkea myös metsässä.

Itse asiassa koen pakahduttavaa kotiseutuylpeyttä siitä, että saan samoilla samoilla saloilla susien ja ilvesten, varmaan karhujenkin kanssa. Hiljattain uutisoitiin, että täällä seudulla kulkee myös järkälemäinen, melkein 30 sian villisikalauma. Se vasta olisi veikeä näky kohdata jossain! Villisika on vaarallinen vain vahingoittuneena – sen vuoksi esimerkiksi villisian kanssa kolaroidessa ei kuulemma kannata nousta autosta katsomaan, miten kävi.

Ilveksen tassunjäljen löysin viime vuonna lumelta, ja se oli todella vaikuttava löytö. On kunnia saada liikkua villieläinten mailla, ja ehdottomasti koen asian juuri niin päin – metsässä liikun heidän maillaan. Eikä minulla ole mitään sitäkään vastaan, että he joskus näyttäytyvätkin. Peltoja on täällä laajalti, ja siellä eläimet väkisinkin näkyvät kauas. Teitä menee kaikkialla, ja joskus ne on eläimenkin ylitettävä. Metsät ovat pirstaloituneet, ja nuoret eläimet hakevat paikkaansa ja elämänkokemusta tullen joskus ns. ihmisten ilmoille. En itsekään ollut kovin järkevä ja viisas nuorena, joten minun on helppo samaistua vaikkapa kylillä toilaileviin susinuoriin, jotka koittavat vain pärjätä jotenkin elämässä eteenpäin, kuten me kaikki. Sitä paitsi lähes kaikki paikathan nykyään ovat ’ihmisten ilmoja’ – ei täällä etelässä enää mitään oikeaa erämaata ole. Joka paikassa joku asuu tai vähintään mökkeilee tai pitää lampaitaan. Olen ylpeä, että myös suurpedot mahtuvat tänne – Luonnonvarakeskuksen kartan mukaan lähes koko Suur-Salon alue keskustaa lukuun ottamatta kuuluu jonkin susilauman reviiriin.

Ehkä minäkin kuulen ulvontaa joskus vielä. Kerran olen kuullut, Kuhmossa, ja se oli niin hieno hetki, että se tallentui syvälle solumuistiin. Vieläkin menee kylmät väreet sitä muistellessa.

Aamupäivällä satoi maahan tomusokerimainen kerros lunta. Lämpötila sahaa ja tulee sahaamaan plussan molemmin puolin lähiaikoina. Laitoin naapureiden ja ohikulkijoiden iloksi hieman jouluvaloja ikkunoihin, vaikka joulua emme varsinaisesti vietäkään. Olen itse lenkillä kulkiessa huomannut, että hillityt ja harkitut jouluvalot ovat tosi kauniita ja tunnelmallisia katsella.

Arki on hitaissa, joulukuisissa uomissaan. Valoisaa aikaa ei juuri ole, ja viime aikoina sekin on ollut pilvistä. Tällä viikolla saattaa vielä aurinkokin paistaa – se on erilaista kuin Lapissa. Lapissa hautasin aurinkolasini talvisäilöön moneksi kuukaudeksi, täällä sitä ei kannattaisi tehdä, mutta silti olen ne nyt hukannut.

Sen jälkeen kun viimeksi blogia kirjoitin, on oman kodin löytyminen ottanut ehkäpä edistysaskeleita. Selvityksen alla on, voisiko talo, jossa jo asumme, sittenkin olla meitä varten. Olin pitkään siinä uskossa, ettei tämä voi mitenkään olla budjettimme rajoissa, mutta katsotaan nyt miltä hinta-arvio näyttää sitten kun se teetetään. Olemme pohtineet, että jos meillä olisi tähän varaa, niin tottakai ottaisimme mieluiten tämän paikan. Tähän minulla on vankka sukuside, talo pysyisi suvussa, ja lisäksi olemme kotiutuneet tänne niin, että ajatus poismuutosta tuntuisi hyvin vieraalta. Jospa siihen ei tarvitsisikaan ryhtyä.