Viikko kesälomaa on taas takana. Tällä kertaa lomalla oli myös puolisoni, ja hänen tyttärensä Rovaniemeltä oli kanssamme täällä etelässä. Paljon mahtuikin noihin päiviin: Linnanmäkeä ja pääkaupungin keskustaa, Hankoa, aamuisia torikahveja ja mikä ihaninta, Saaristomerta. Alun perin olimme ajatelleet Ahvenanmaata tähän väliin, mutta kevensimme suunnitelmaa ja päädyimme käymään yhden yön verran Saariston Rengastiellä Mossalassa, lapsuusmaisemissani.
Huomaan saavani paljon paitsi iloa, myös jonkinlaista suurta turvallisuuden ja lohdunkin tunnetta aina kun pääsen palaamaan johonkin lapsuudesta tuttuun paikkaan ja ylipäänsä saan huomata sen olevan vielä siellä. Tutut lossi- ja lauttarannat kuuluvat näihin paikkoihin. Vaikka kioskit ovat paikoin suurentuneet terasseiksi, ovat rantojen tutut kalliot ja tunnelmat yhä paikoillaan, samoin lossien tuoksu ja keltainen väri yhdistettynä merituuleen ja meren sinisyyteen. Vaikka osa losseista kulkeekin nykyään sähköllä ja äänimaailma on siltä osin muuttunut, kuulostavat aallot yhä samalta kuin ennenkin, kun ne lyövät lauttaa, toisiaan ja rantakallioita vasten. Kalalokkien huudot ovat ennallaan, paahtuneiden kalliokasvien, meren ja tulikuuman asfaltin tuoksusekoitus on ennallaan, lauttajonojen verkkainen tunnelma ja lautan rantautumisesta kuuluva pauke ovat ennallaan.
Tässä maailmassa, missä korona, Venäjä, oikeisto, luontokato ja ilmastonmuutos tuntuvat välillä vetävän kaikki matot tulevaisuutemme jalkojemme alta, tuntuu äärimmäisen lohdulliselta, että pystyy palaamaan tällaisiin lapsuudesta rakkaisiin tunnelmiin ja huomata, että niissä on kaikki ainakin kutakuinkin ennallaan.
Mossalaan päästyä kuljin rannan silokallioilla avojaloin ja fiilistelin isosti. Kävin tutkimassa erästä lapsuuden leikeissäni keskeisintä kalliota, joka onneksi on yhä paljaana eikä ole jäänyt lomakylän laiturirakennelmien alle. Löysin tutut kolot ja urat kalliosta ja muistin, kuinka lapsena kannoin vettä ylös voidakseni liruttaa sitä uurteita ja koloja pitkin alas ja leikkiä sen olevan vesiputous tai joki lampineen, joissa dinosaurukseni elivät.
Tietysti kävin myös snorklaamassa. Ihan varmasti olen snorklannut täällä lapsenakin, vaikka mieleen juuri täältä on jäänyt vain muistoja uimisesta, varpaiden välistä tursuavasta sinisestä savesta, pohjan kivien ja merirokkojen terävyydestä ja siitä, kuinka istuin vedessä enkä suostunut tottelemaan äitiä, joka yritti maanitella minua ylös sieltä kerran kun kesäilta oli jo pitkällä.
Veden suolaisuus tuntuu snorklatessa. Se ei ole epämiellyttävää, se on Itämeremme piirre, kuuluu siihen tärkeänä ja ihan erityisenä osana. Iho ja hiukset jäävät suolasta tahmeiksi, suola maistuu vienosti huulilla ja tahraa maskin lopulta valkoiseksi.
Tutkittuani rantaviivaa ja pinnan alla näkyviä maisemia hartaasti, päätin skipata hiekkarannan ja laiturit ja lorkkia veteen hieman kauempaa kohdasta, jossa korkeampien kallioiden kainaloon sijoittuneet kivenlohkareet tarjosivat epätasaisen mutta rauhaisan, matalan ja kauniin veteenmenopaikan. Uimatossut suojasivat jalkoja, kun en pystynyt levien vuoksi näkemään mihin astuin – pahimmassa tapauksessa siellä olisi odottamassa lasinsirpale. Veteen laskeutuessa menin kyykkyyn ajatellen, että jos varovaisuudesta huolimatta liukastuisin, en putoaisi korkealta. Liikuin veden ja maan väliä lopulta useastikin edestakaisin, ja kerran pyllähdin liukastumisen vuoksi. Takamus tömähti lempeästi kivelle, eikä mitään sattunut – kannatti siis kyykätä.
Valinta veteenmenopaikaksi oli onnistunut. Sopivan syvästä rannasta, suoraan rantakallioiden edestä löytyi kaunis, hieman vaihtelevakin maisema kivineen ja levineen.
Siloneuloja (kuva alla) oli paljon, ja niiden lisäksi näin ensimmäistä kertaa myös särmäneuloja, jotka olivat niin paljon isompia ja paksumpia, että muistuttivat kooltaan enemmän käärmettä. Erään siloneulan kanssa koen päässeeni pieneen, varovaiseen vuorovaikutukseenkin. Kuvatessani särmäneulaa huomasin, että siloneula kurottautui ylempää leväpuskan kätköistä kohti kameraani. Laitoin kameran pois ja siirsin hitaasti käden lähelle siloneulaa. Hän hetken aikaa empi, ja vetäytyi sitten takaisin pensaan suojiin hitaasti. Ehkä vitivalkoisena hohtava käteni häikäisi, tai sitten se ei vain ollut yhtä kiinnostava kuin kamera, jonka suuri linssi peilaa peilin tavoin.
Särmäneulasta ei tullut still-kuvaa otettua, mutta alla kuvakaappaus videolta.
Nousimme illalla myös näkötorniin, josta on hieno maisema merelle. Se paikka ja näkymä ei ole lapsuudesta tuttu, koska koko tornia ei silloin ollut, niin kuin ei lomakylääkään. Oli vain hädin tuskin leirintäalueeksi kutsuttava paikka ilman paikalla olevaa henkilökuntaa. Muistan metsän kätköissä olleen pimeän, pelottavan ja haisevan vessan. Siitä eteenpäin en metsään mennyt, pysyttelin rantakallioilla. Nyt aikuisena olen saanut todeta, että ylempänä kallion rinteellä on täytynyt silloin jo kasvaa hyvin kaunis vanha metsä keloineen ja käkkärämäntyineen. Sen halki johtaa tänä päivänä reitti puiselle näkötornille.
Yhdentoista aikaan katsoimme auringonlaskua. Se laski silmiemme edessä, vain minuuttien kuluessa siitä, kun sen alareuna oli koskettanut horisonttia. Alla vasemmalla tästä hetkestä ottamani kuva, oikealla isäni ottama vanha kuva. Horisontin tuttu siluetti ja saari, jota kutsuimme Korkeasaareksi ❤
Aamupäivällä lähtö tuntui vain hieman haikealta. Ei läheskään niin haikealta kuin silloin, kun kävimme täällä Lapin-vuosinamme. Silloin oli jotenkin sellainen olo, että tuleeko täällä käytyä enää koskaan. Viimeisinä vuosina aina lomareissun jälkeen pohjoiseen vetäytyessä oli jotenkin ontto olo. Sellainen, että katoaako kaikki täällä etelässä joskus.
Nyt oli ennemmin onnentunne siitä, että täällä voi lähteä käymään vaikka päiväseltään, jos siltä tuntuu. Myös matkan varrelle Kittuisiin lossirannan viereen kasvanut camping, jota lapsuudessani ei muistaakseni ollut, on varteenotettava majoituspaikka.
Saari avaruudessa 