Pääsin keväällä käymään työasioissa Hämeenlinnan Ahvenistolla ja panin silloin merkille, että järvi on todella kirkas ja lupaavan näköinen snorklauskohde. Silloin jo oli tiedossa, että näin kesäkuussa olisi uusi työkeikka tulossa Hämeenlinnaan ja niinpä tiesin nyt ottaa snorklauskamat mukaani.
Sadekuuroinen ja puolipilvinen sää soi auringonpaistetta juuri kun olin astelemassa järveen. Kuin vanha tekijä tiesin suoraan mille laiturille halusin suunnata. On luksusta, että vaatteet voi vaihtaa pukukopissa pusikon sijaan, ja nautinkin nyt täysillä. Toinen yltäkylläisyys oli, että veteen ei tarvinnut lorkkia oksaisen, mutaisen tai kivisen pohjan kautta, vaan saatoin laskeutua kirkkauden keskelle kellumaan juhlallisesti laiturin päästä. Ja vieläpä lähes ylhäisessä yksinäisyydessäni, sillä arkipäivänä ei rannalla ollut kuin pari satunnaista uimaria hieman kauempana.
Heti veteen päästyä sain ympärilleni särkiä ja ahvenia. Särkiä oli enemmän ja osa niistä oli ilahduttavan isojakin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pystyin rauhassa katselemaan särkiä. Joskus satunnaisesti niitä on näkynyt aiemminkin, mutta kalat ovat olleet hyvin pieniä ja arkoja ja vedet vähemmän kirkkaita, jolloin hopeakylkiset otukset ovat olleet kuin häiveitä maisemassa. Ahveniston vesi oli kristallinkirkasta ja toi särkien hopea-punaisen kauneuden upeasti esille. Oli suuri ilo saada katsella niitä, eivätkä ne olleet kovin arkojakaan – lienevät täällä tottuneita uimareihin.
En ollut ehtinyt montaakaan laiskaa potkua ottaa, kun iso hauki potkaisi karkuun edestäni rantakasvuston luota. Vaikka aluksi näin ja kuulin vain molskahduksen, tiesin heti, että nyt on kyseessä todennäköisesti suurin hauki mitä olen koskaan tavannut. Ja niin se olikin. Uin rauhassa eteenpäin ja kohta löysin kalan lepäämästä pohjalta. Hän antoi minun uida ylleen, jolloin meillä oli välimatkaa noin metrin verran.
Olin kuullut kertomuksia Ahveniston suurista hauista enkä ollut uskoa onneani, että näin helposti löysin heistä yhden. Tällä kaverilla oli leukaperissään jo selkeitä krokotiilin piirteitä. Vain kerran aiemmin olen tavannut sellaisen hauen, Hossan Öllörissä, mutta tämä oli sitäkin selvästi suurempi. Huomasin myös että minua ei jännittänyt yhtään, mikä on itselleni uutta hauen kohtaamisessa.
Päädyin uimaan hauen kanssa hyvän tovin. Hän nousi pohjalta, mutta jäi pyörimään veteen kanssani. Kala kulki välillä edelläni ja välillä kaarteli suoraan edessäni oikealle ja vasemmalle ja taas takaisin, kierrellen minua kuin silmällä arvioiden, mikä olen.
Kuviakin sain paljon sen mitä maltoin ottaa, sillä totta puhuen otus oli niin komea ja hetki niin hieno, etten keskittynyt kuvaamiseen juurikaan. Mukana oli Canon 80D, jonka kanssa vasta opettelen kuvausta veden alla. Sen suureen sukelluskoteloon olen jo löytänyt oikeat otteet, mutta tälläkin reissulla Ahvenistolla toteutin helmasyntiäni eli sitä, että kohdistan kameran liian ylös systemaattisesti. Vaikka luulen kuvaavani kohdetta täysin suoraan, on se aina kuvien alareunassa, hädin tuskin näkyvissä. Tämän vuoksi sain hauesta vähintään yhtä monta heijastuskuvaa veden pinnan kautta otettuna, kuin kuvia itse eläimestä. Toki heijastuskuvatkin ovat hienoja.
Alla olevassa kuvassa on melkeinpä kaikki pielessä, mutta tykkään siitä kuinka hauen hahmo erottuu taustalla.
Jossain vaiheessa nousin laiturille selaamaan kuvia. Koska kesäpäivä oli kaunis eikä kiirettä ollut, päätin käydä vedessä vielä uudemman kierroksen. Hauki oli yhä siellä, välillä hän oli näköpiirissä ja välillä ei. Yhdessä vaiheessa keskityin kuvaamaan pohjan simpukoita, joita kameran tarkennus ei meinannut löytää, ei sitten millään. Siinä puhistessani olin huomaamatta ajaa pää edellä suoraan hauen kylkeen, hän kun oli asettunut eteeni poikittain.
Käsivarren mitan päässä huomasin tilanteen ja pysähdyin, ja sain katsella häntä kaikessa rauhassa kunnes hän kaarsi laiskasti pois ja katosi jonnekin taakseni.
Olen aika hyvin jo pääsemässä järkkärin kanssa sinuiksi ja nyt olen iloinen, etten jossain pimeimpinä turhautumisen hetkinä heittänyt koko kameraa koteloineen järveen ilman että olisin mennyt itse perässä. Vielä kun opin muistamaan sen, että minun tulee kuvata näennäisesti liian ylös jotta kohde olisi kuvassa keskellä, niin eiköhän ala kuvissakin onnistumisprosentti nousta.
Joka tapauksessa olin tyytyväinen että olin nyt liikkeellä järkkärin enkä pokkarin kanssa, koska onhan niiden kuvissa suuri laatuero. Ja aivan ennen kaikkea olen superonnellinen siitä, että pääsin korkkaamaan upean Ahveniston ja sain tavata näin mahtavan hauen siellä kaikessa rauhassa. Vaikka kuvia ei olisi tullut ainuttakaan, kohtaaminen oli todella vaikuttava ja ainutlaatuinen. Toivottavasti kala saa pysyä turvassa ja kasvaa vielä muhkeampiin, kunnon krokotiilin mittoihin.
Saari avaruudessa 