Kesäloman ensimmäinen erä lähenee loppuaan ja ajelin eilen aamulla Iso-Melkuttimelle, vaikka aamulla vielä mietin, jaksaisinko lähteä. Onneksi lähdin. Saavuin autiolle järvelle tuulettomana keskipäivänä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta – siis paras mahdollinen järvi parhaassa mahdollisessa säässä ja vieläpä niin, että ristin sielua ei ollut missään (ei ainakaan ihmissieluja).
Kuljin ensin niemenkärkeen, koska halusin mennä veteen itselleni uudesta paikasta. Sinne johti selkeä polku, joka ei ollut osa rengasreittiä. Niemen kapeasta kärjestä löytyikin hyvä veteenmenopaikka kivineen ja hiekkapohjineen. Oli helppo valita niemen puolista se aurinkoinen, joten pudottauduin tutkimaan sitä.
Veden alla oli paljon puita, osa todellisia järkäleitäkin. Ahvenia oli muutamia, yksi pienien yksilöiden parvi ja muutama isompi kaveri.
Niemen, varmaankin harjun rinne oli ollut jyrkkä jo ylhäältä polulta nähtynä, ja veden alla se jatkui yhtä jyrkkänä syvyyksiin, näkymättömiin. Syvyyksien tumma sini ja sieltä nousevat liekopuiden aavemaiset muodot pelottivat minua aiemmin, mutta eivät enää. En kokenut minkäänlaisia pelon tunteita tällä reissulla, joten pystyin vapautuneesti vain nauttimaan kaikesta mitä näin ja koin. Iso-Melkutin on ehdottomasti kirkkain ”lähijärvistäni”, ja täällä lentämisen tunne on omaa luokkaansa.
Täällä oli huomattavasti enemmän kaloja kuin ensimmäisellä veteenmenopaikalla.
Ahventen parvi sakeni sakenemistaan, kaloja oli valtavasti. Aluksi ei heitä näkynyt missään, mutta kun pysähdyin hetkeksi aikaa tutkimaan ja kuvaamaan pohjan lehväpediltä löytämääni tyhjää, helmiäisenhohtoista kotiloa, muutamat ahvenet tulivat katsomaan mitä teen. Heistä alkoi loputtomalta tuntuva kalaparvi, joka ui kaikkialla ympärilläni, ja lopulta heidän keskellään veden sylissä, aivan itseni tavoin, köllötti hauki.
Haukea aluksi jännitti hieman, mutta nopeasti hän taisi ymmärtää etten ole uhka, ja hän päästi lähemmäs. Hyvän matkaa uimme jopa rinnakkain niin, että hän oli pääni sivulla vain lyhyen matkan päässä.
Oloni oli kuin lapsuudenunelmani olisi käynyt toteen – kaloja oli niin paljon, että todella tuntui siltä kuin saisin olla kala akvaariossa. Heidän kanssaan painottomana kelluin ja kuljin noin tunnin ajan. Sormet alkoivat rypistyä, mitä en edes huomannut ennen kuin maalle noustessani.
Haukea katsellessa – yllä ja alla kuvissa on muuten sama yksilö, vaikkei siltä näytä – muistelin erästä ensimmäisistä kuvaamistani hauista. Hän oli melko lailla saman kokoinen eli suht pieni, ja itseasiassa aika samanvärinenkin, vaalea, vihreänkeltainen. Silloin eräs puolituttu kommentoi hauen kuvaa minulle, että olisit paistanut pannulla. Minulle tuli siitä kommentista kova sisäinen vastareaktio, vaikka en ollut silloin vielä kasvissyöjä. Tunsin surua siitä, että joku näki upeassa olennossa vain yhden, ohikiitävän aterian arvon. Että toisen koko elämä olisi ollut täysin mitätön, täysin arvoton ja ajatustakaan hukkaamatta uhrattavissa siihen, että yksi ihminen saisi syödä yhden kerran – vaikka voisi valita toisinkin.
Koin kommentin myös jotenkin tahraavan hienon kuvani. Olin ajatellut kuvan jakavan katsojille iloa upean elollisen kauneudesta, enkä todellakaan olisi halunnut, että joku alkaa fantasioida hänen tappamisestaan. Toisaalta kommentti toimi myös peilinä, koska kuten sanoin, söin itsekin silloin vielä eläimiä. Siitä oli siis myös hyötyä, ja vaikutus oli täysin päinvastainen kuin mitä kommentoija oli tarkoittanut.
Tiesin silloin, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät syö eläimiä. Oli siis pakostakin oltava niin, että ihmisen ei ole pakko syödä eläintä. Eläimen syöminen on siis valinta. Se yksi kommentti haukikuvaani oli voimakas vipuvarsi sille, että minä päätin pian valita toisin.
Tätä kaikkea ehdin miettiä sillä aikaa, kun hauen kanssa uimme hiljalleen eteenpäin rantaviivan suuntaisesti. Sankka ahvenparvi ympäröi meitä kaikkialla. Kuten aina, myös suojeluvaistoni heräsi hauen kanssa ja mielessäni toivoin löysiä siimoja kalastajille. Perusteleekohan joku kalastamista samoin kuin metsästystäkin ja metsien hakkaamista, että sitä olisi jotenkin luonnon tasapainon nimissä suorastaan pakko tehdä tai muuten hukka perii? En voi olla ajattelematta, että miten kummassa luonto pärjäsi ennen kuin me ihmiset aloimme puuttua sen asioihin pyssyillämme, sahoillamme, verkoillamme, vieheillämme ja muilla hienoilla ”pakollisilla” toimillamme.
Hauki jatkoi matkaansa ja minä nousin vedestä reppuni odotellessa rantametsän suojissa. Suojaisalla sijainnilla oli hyvä pukea päälle ja kuivatella hetki hiuksia ja varpaanvälejä ennen paluumatkaa autolle.
Ryömiessäni ulos piilopaikastani rannan pensaikosta, vastaan tuli jo pari retkiseuruetta. Tuntui juhlalliselta että olin saanut kokea tämän suositun paikan näin rauhassa, vaikka totta puhuen eivät ihmiset minua vedessä ollessani häiritse, eivätkä retkellä usein muutenkaan, kunhan ei tarvitse sen kummempia keskustella. Taivaalla pörräsivät lentokoneet jatkuvasti – vieressä on Räyskälän lentokenttä – mutta ei niidenkään ääni veden alle kantautunut.
Syy miksi jatkossakin kuitenkin suuntaan Iso-Melkuttimelle arkisin on siinä, että parkkialueen isosta koosta huolimatta se tuppaa kesäviikonloppuisin olemaan aika täynnä. Mutta veteen saakka kun pääsee, siellä kyllä on kalojen seurassa rauha.
Saari avaruudessa 