Jo vuosien ajan olen toivonut pääseväni tapaamaan sikoja. Siinä missä lehmistä suuri osa pääsee laitumelle vasta oltuaan ensin sisällä koko talven, eläintehtaiden siat joutuvat viettämään sisällä koko lyhyeksi jäävän elämänsä. Siksi sikoja ei missään yleensä näe, ja tuntuu sydäntäsärkevältä ajatella, että siellä he kuitenkin pimeydessä jossain ovat. Mieheni osui kerran kuulemaan etäämpää kun sikoja lastattiin teurasautoon, ja hänestä tuli sinä samana päivänä kasvissyöjä, huuto oli kuulemma niin raastava.
Alkuvuonna kuulin mahdollisuudesta ryhtyä sikakummiksi eläinten turvakoti Tuulispäähän, joka sijaitsee naapurikunnassa Somerolla. Liityin, ja sen sijaan että olisin ryhtynyt tietyn yksilön kummiksi, aloin sikakummiksi yleisellä tasolla. Eilen sunnuntaina oli sitten aika päästä tapaamaan kummilapsia, kun Tuulispäässä vietettiin possukummien vierailupäivää.
Ajelimme paikalle Someron maaseudun halki ja siirryimme muiden sikakummien kanssa puutarhaan odottamaan varsinaisen vierailun alkamista. Puutarhan kioskissa oli myynnissä munkkia ja muuta herkkua, mikä näyttikin uppoavan yleisöön varsin hyvin auringon paistaessa suoraan suurien omenapuiden koristamaan toukokuiseen puutarhaan.
Kun sitten oli aika aloittaa kierros, menimme ensin tapaamaan minipossuja. Ihmiset levittäytyivät suuren, heinää tulvivan hallin seinustoille ja minipossut päästettiin kulkemaan ihmisten luona. Meille jaettiin ämpäristä hedelmien ja vihannesten paloja, joita saimme antaa possuille. Possuista yksi tuupertui kylkirapsutusten hurmoksesta oikein kyljelleen nauttimaan huomiosta.
Kun sitten oli aika siirtyä isoja sikoja katsomaan, ihmiset jakaantuivat pariin eri leiriin – osa suoraan sikojen luo, osa rapsuttamaan vuohia odotellessaan omaa vuoroaan. Minä menin ensi vuohien luo toivoen, että suurempi väkimäärä kohta haihtuisi sikojen luota ja saisin tavata heitä enemmän omassa rauhassa. Tuulispäässä on myös mm. turkistarhoilta pelastuneita kettuja, joiden näimme loikoilevan kauempana varjossa omassa tarhassaan.
Isojen sikojen kanssa kauniin kesäpäivän dilemma oli, että sekä sisällä että ulkona makasi sika suoraan portin edessä pitkin pituuttaan. Niinpä portteja ei saatu auki, ja ne, jotka välttämättä halusivat päästä sikoja kunnolla tapaamaan, saivat luvan kiivetä tukevan metalliportin rakenteita pitkin porttien ylitse.
Rapsuttelin sian kylkeä hyvän tovin ulkona auringossa. Hän oli puhdas, mutta karva oli hyvin hyvin karkeaa. En tiedä tuntuuko mikään samalta, sitä on vaikea edes kuvailla. Aivan kuin ne eivät olisi olleet karvoja ollenkaan vaan jotain sitkeitä, karkeita ja ohuita kasvien juuria.
Millainen tuuri näillä yksilöillä onkaan käynyt, kun ne saavat elää hyvää elämää. Se tavallisempi sian elämäntarina Suomessa on sydäntäsärkevää nähtävää, kuvia voi katsoa vaikkapa Oikeutta Eläimille -sivustolta.
Sisällä kiipesin vielä toisenkin metalliportin yli. Siellä makasi portin edessä villisika, ja lähempänä ulos johtavaa luukkua kaksi sikaa lisää, kauniin kukkateemaisen huoneen pehmeällä heinäpedillä. Kaikki olivat sikeässä unessa eivätkä tuntuneet laittavan läsnäoloamme pahakseen – hyvä jos olivat sitä vertaa hereillä, että tiesivät meidän edes olevan siellä. Ja hyvä niin, tärkeintä on, että he saivat rentoutua vierailupäivänäkin parhaaksi katsomallaan tavalla. Hoitajia oli alueella ja sikojen luona paikalla useampi kertomassa eläimistä ja pitämällä silmällä kaiken sujumista ja rauhaa.
Hoitajat ohjasivat ryhmämme taas kokonaisuudessaan hieman toisaalle katsomaan lehmiä ja lintuja siinä toivossa, että edes jompikumpi portin edessä makaavista sioista päättäisi sillä aikaa vaihtaa paikkaa ja portti saataisiin auki. En tiedä miten tämä päättyyi, sillä vaikka mekin kyllä kävimme lehmien luona, niin lähdimme sitten jo hieman muita ennen valumaan paikalta pois, kun oli muuta menoa sattunut vielä samaan iltapäivään.
Tuulispään sikoihin voi tutustua täällä.
Saari avaruudessa 