Sunnuntaina tuli puoliyllättäen mahdollisuus palata Ahvenistoon heti tuoreeltaan. Olimme palaamassa Etelä-Pohjanmaalta kotia kohti ja saimme idean sisällyttää Hämeenlinnan paluureitille. Sää oli tällä kertaa pilvinen, eikä ollut mahdollista saada yhtään auringonsädettä mukaan veteen. Tuulikin oli aika viileä, eikä uimassa ollut ketään, mutta parit laitesukeltajat tavararöykkiöineen olivat rannalla.
Astelin jo tutuksi käyneeseen pukukoppiin ja siitä laiturille, josta pääsi suoraan kirkkaaseen veteen.
Olin hädin tuskin saanut silmät auki pinnan alla, kun hauki oli näköpiirissä. Huomasin heti ettei kyseessä ollut sama yksilö kuin edellisellä kerralla. Tämä oli hieman pienikokoisempi – ei paljoa kylläkään – ja tällä oli ehjä pyrstö. Aiemman hauen pyrstöstä puuttui yläpuolisko melkein kokonaan.
Olin tässä välissä saanut kuulla, että Ahvenistossa ei ole saanut kalastaa ainakaan vuosiin – sitä en tiedä, milloin tällainen kielto on tullut voimaan. Joka tapauksessa se lienee ainakin yksi syy sille, miksi täältä kerrotaan tarinoita uppotukkien kokoisista hauista. Suurimmat krokotiilit lymyilevät varmastikin syvemmällä sinen uumenissa, mutta onpa mukavaa, että tällaiset kuitenkin ihan reippaan kokoiset yksilöt ovat tavattavissa myös täällä snorklaajalle sopivissa rantavesissä.
Pilvisessä päivässä oli se etu, että tällä kertaa näin jopa jonkin verran kameran näytön tapahtumia, eli en kuvannut kokonaan sokkona. Auringonvalo on se joka veden läpi tullessaan sotkee niin, ettei näytöltä näe mitään, mutta näin varjoisassa näyttö näkyi melko kirkkaastikin ja näin jopa, mihin kamera tarkensi. Tämä tuntui aika mukavalta vaihteeksi. Sain tarkennettua haukeen ja muutamiin suurempiin ympärillä pyörineisiin särkiin, sekä pieneen kalavauvaparveen jonka keskelle osuin.
Tuntui hyvältä myös lähteä Ahvenistolta tietäen, ettei täällä saa kalastaa. Jäi tunne, että nyt tapaamani kalat ovat turvassa ainakin ihmisiltä.
Saari avaruudessa 