Iso-Simi on yksi pisimpään kohdelistallani olleista järvistä, mutta jotenkin se tuli tsekattua ensi kertaa vasta tänään. Pohjan-Kiskon järviylänköön kuuluvaan Stora Simiin tai Simijärveen pääsi helpoiten Manibackan alueelta Antskogin vierestä, metsäautotien kulmasta.
Hakkuuaukean ja voimalinjojen alta pois raivatun metsän paahteesta oli kiva päästä suojellun metsän varjoon ja sen lävitse järven rantaan, jossa ei ollut rakennuksia lainkaan, lähimaillakaan, vaan täydellinen oma rauha.
Vesi näytti kirkkaalta. Ei ehkä niin kirkkaalta kuin olin odottanut, tai oikeastaan keltaisuus oli se mikä eniten pisti silmään – kirkasta se tosiaan kyllä oli. Olin valikoinut veteenmenopaikaksi juuri tämän kyseisen kohdan siksi, että olin ilmakuvasta nähnyt rannan edustalla olevan pienen luodon (kuva alla) ja ajatellut, että rannan ja luodon välissä olisi mielenkiintoista liikkua.
Rannalta löysin pienen kaistaleen tasaista kalliota, jolle oli hyvä levittää tavarat siitäkin huolimatta, että jokin lintu oli turauttanut siihen isot kakat. Pohja oli pelkkää irtokiveä, sellaista muutaman tiiliskiven kokoista murikkaa. Luulin sen olevan liukasta, mutta kokeilemalla selvisi, että kivet olivat hyvinkin karheita ja kantoivat tukevasti.
Vesi oli huomattavan lämmintä. Sen kannateltavaksi oli ilo pudottautua. Pohjan maisema kuitenkin oli suhteellisen kolkko ja kuumottava. Kiveä, kiveä, kiveä ja kalliota sekä muutama tummana hahmona pohjassa makaava hakopuu ruokkimassa mielikuvitusta jättiläishauesta. Vedessä leijuvat hiukkaset peittelivät näkyvyyttä, joka ilman niitä olisi varmaan ollut varsin hyvä. Loppukesän tuulettomana päivänä auringon puolella voisin kuvitella olevan varsin hyvä näkyvyys tässä järvessä.
Lähdin kiertämään luotoa ja koska matka oli lyhyt, oli kierros tehty vain reilussa kymmenessä minuutissa. Vedessä oli kuitenkin hyvä olla, joten en kiirehtinyt poiskaan. Luodon ulkosyrjän puolella sen silokallio pudottautui pystynä syvyyksiin, ja se on näky, joka minusta on epämukava. En pidä siitä, että allani on yhtäkkiä pelkkää mustaa, vaikka toisella sivulla olisikin kallion tukeva seinämä. Siinä kohdin tuli hieman kiirehdittyä potkutellen eteenpäin.
Jos (huonovointisen näköisiä) satunnaisia kasveja ei lasketa, en nähnyt kierroksella mitään elämää. Ei kaloja, rapuja tai muuta mikä olisi kiinnittänyt huomion. Veden lämpö sen sijaan oli suuri nautinto, samoin oma rauha. Rakastan juuri tällaisia snorklauskohteita, jotka ovat niin autioita, että ei tarvitse miettiä kulkeeko rannalla joku.
Alla kuva luodosta ja sillä kasvavasta puusta.
Iso-Simin rantametsä oli räjähtänyt mustikanvarpujen vihreään kukoistukseen, ja iltapäivän aurinko valaisi sitä todella kauniisti. Yltäkylläisen vehreä ja auringon kultaama metsä oli silmiä hivelevä näky karun järvenpohjan vastakohtana.
Olin tunkenut housunlahkeet sukkiin, mutta lienee silti hyvä tehdä vielä punkkitarkastus.
Kun joskus palaan Iso-Simiin, koitan panostaa sen verran, että katsoisin veteenmenokohdan jossa olisi kasveja. Ja mieluummin vielä sieltä auringon puolelta. Jos ihan kunnolla on vaikka lumpeita, niin sen saattaa nähdä jo ilmakuvasta. Tältä erää kuitenkin siirrän nyt Iso-Simin listani hännille, sillä mulla on melkein parikymmentä lähialueen vettä tälle kesää tsekattavana.
Saari avaruudessa 