Lähdimme käymään Hyyppäränharjun taikametsässä tänään aamulla.
Kaunis sumu viipyili harjun rinteillä ja teki maisemasta unenomaisen.
Oli tavattoman hiljaista, edes lintuja ei kuulunut. Vain vesipisarat putoilivat oksistoista kuntalle ja lammen pintaan ja pitivät pudotessaan kepeitä helähdyksiä.
Osa pisaroista tosin imeytyi aivan äänettä verkkareihini polunvarren heinistä ja oksista, kun kuljin ohi niitä viistäen.
Oli kymmenen astetta lämmintä. Lämpö ja kosteus nostattivat ihania tuoksuja metsäluonnosta ilmoille.
Jyrkät mäet laittoivat hengittämään syvään, joku voisi kutsua sitä puuskutukseksi, ja siinähän sitä oli metsän ilmaa mukava hengitellä.
Minulla oli liian lämmin takki, olin tiennyt sen jo lähtiessä, mutta laitoin sen silti. Polun varrelta olisi tehnyt mieleni kaatua lähteen kylmään ja raikastavaan syliin, imeä itseeni vettä kuin kasvi juuriensa kautta, voimaantua ja elpyä.
Parkkipaikalla ei ollut yhtään autoa. On aina jotenkin hyvä fiilis tietää, että on reitillä yksin. Tietää että välttyy kohtaamasta ketään, saa vain olla yksin ja rauhassa. Siitä tykkään.
Ammottavan supan pohjalla näytti vallitsevan lähes pimeys. Puut nousivat sieltä ylväinä kuin taruolennot kohti korkeuksia. Juuri tämä rinne on lempipaikkani.
Kapea polku mutkitteli harjanteiden ja suppien lomitse ja maalasi oranssinkultaisen väylän vehreän kuntan poikki. Sitä oli hurmaavaa seurata, olo oli turvallinen ja kotoisa.
Vaikka koivujen ruska kohta oli ehtoopuolella, olivat ne ripotelleet metsänpohjan täyteen kirkkaankeltaisia lehtiään kuin kultahippuja samalla, kun niiden lehvästöt vielä loistivat tumman ja sumuisen metsän keskellä kuin siellä täällä valaisevat auringot.
En osaa kuvitella tätä metsää enää piiruakaan kauniimpana, tuoksuvampana ja rauhoittavampana kuin mitä se tänään oli. Se oli niin kaunis, että jopa metsien maailmassa sen kauneus hipoo täydellisyyttä.
Saari avaruudessa 