Viime ajat ovat koostuneet musiikista, ja jonotuksesta ja odotuksen luomasta kihelmöinnistä, joka on tuntunut hyvältä vatsanpohjassa. Jonossa ja odottamassa on tullut seistyä yhteensä yli kymmenen tuntia, kun olemme varmistelleet eturivipaikkoja ja sitten eturivissä odottaneet keikkojen alkamista. Ensin risteilyllä, ja risteilyn Amorphis-keikasta inspiroituneena ostimme sitten seuraavalle viikonlopulle liput vielä Ikaalisiinkin, jotta päästiin Amon keikalle heti uudelleen. Itse asiassa meillä on vielä joulukuullekin yksi ilta tiedossa – siis yhteensä neljä Amorphiksen keikkaa tämän vuoden jälkimmäiselle puoliskolle, kun ensimmäinen – minulle ihka-ensimmäinen ikinä – oli Kuopio Rockissa. Tomi Joutsenen örinä on niin kaunista, että jopa mulla sydän sulaa, vaikka yleensä koskaan en örinämusiikkia kuuntele, niin tästä musiikista nautin.
Tästä kaikesta on kasvanut meille yhteinen rakas harrastus, eikä jonottaminen tunnu ollenkaan tympeältä kun tietää, että mitä on luvassa. Ja kuinka pitkäksi aikaa siitä riittää iloa, kun yhdessä jälkikäteen puidaan, kerrataan ja muistellaan kaikkea koettua, katsellaan keikkoja Youtubesta, luodaan uusia suunnitelmia ja odotetaan tulevia keikkoja.
Meille poikkeuksellisen tiiviistä keikkakalenterista huolimatta rauha on syksyn myötä laskeutunut elämään. Arki on asettunut uusiin uomiinsa, iltalenkit ovat löytäneet hetkensä ja kotona on mukava ja kotoisa olla. Retkilläkin olemme käyneet, kuten viimeksi eilen Hyyppäränharjulla.
Ilta-aurinko ei ollut vielä laskemassa, mutta suuren harjun korkeat seinämät ja sen sylissä maan uumeniin asti ammottavat suppakuopat loivat hämärän viittaa meille, jotka matalina taivaisiin kurkottavien puiden keskellä talsimme neulaspolkua ja hengitimme havumetsän raikasta syysillan ilmaa. Varjo käänsi metsän vihreät sävyt siniseen, mutta ne harvat auringonsäteet, jotka pääsivät tavoittamaan mäntyjen oranssit rungot, saivat puut hohtamaan suorastaan tulenpalavina.
Polku erottui pienipiirteisessä metsänpohjassa varjoisaa kunttaa halkovana ohuena nauhana, joka polveili harjun ja suppien aaltoilevilla rinteillä. Kauriilla oli oma polku, ihmisillä oma, kauriin polku oli kapea ja soma. Yhdessä kohtaa harjun seinämä näytti nousevan suoraan taivaaseen, ja polku sen mukana. Seurasin sitä ja nousin ylös, polku kertoi, että vesi on juossut sitä pitkin alas joskus voimalla. Männynrungot kohosivat molemmin puolin. Ne olivat niin korkeita, että huipullakaan en vielä saavuttanut niiden latvoja, mutta paljaiden runkojen lomasta näki kauas kumpuileviin metsiin.
Ylhäällä paistoi myös aurinko häikäisevästi. Kontrasti harjun seinämän valoisan ja varjoisan puolen välillä oli komea, ja siitä harjanteen otsalta sen näki hyvin. Varjon puoli oli niin synkkä, ettei alas saakka edes näkynyt. Silmät saivat levätä siellä auringon sokaisevalta valolta.
Kultalähteen pinta värisi ääneti, kun laskeuduin sen rantaan ja astuin kuusikon hämärästä avaran lähteen äärelle. Rantatörmällä askellus viritti peilityynen veden pintaan väreitä. Siellä täällä myös kalat kävivät suojellun, kristallinkirkkaan lähteen pinnassa. Kesti hyvän tovin, ennen kuin niiden synnyttämät väreet tavoittivat suuren lähteen rannat, mutta sitkeästi ne etenivät kunnes olivat perillä.
Muuta lammella ei sitten tapahtunutkaan, siellä seisoi täydellinen rauha.
Viikonlopulle ei ole suunniteltua menoja. Ehkä retkeilemme jossakin lähialueella. Ruska on alkamassa, ja minun pitäisi töiden puolesta mennä sitä kuvaamaan Nuuksioon ja Raaseporiin varmaankin sitten ensi viikolla – toivottavasti sää pysyy hyvänä.
Yhtenä iltana lenkille lähtö venyi ja päädyin palaamaan kotiin vasta pimeällä. Sain nähdä tähdet ensimmäistä kertaa sitten kevään, jossa näin ne viimeistä kertaa Lapissa ennen liian valon valta-aikaa. Tuntui hyvältä nähdä, kuinka kirkas tähtitaivas täälläkin on, vaikka tuolloin vielä lännessä kajasti hennosti päivä, minkä lisäksi yläpuolellani oli usvaharsoa ja hiukan pilviäkin. Silti löysin monta tuttua, Ison karhun ja Kassiopeian, Karhunvartijan ja Kotkan sekä suosikkini Joutsenen, joka levitti siipensä suoraan yläpuolellani taivaan keskellä ja osoitti minulle Linnunradan, joka sekin erottui. Seisoin siinä tien reunassa musiikki korvissa ja katse kohti tähtiä, kuten miljoona kertaa ennenkin, nyt vain eri tie, mutta sama taivas ja samat järkälemäiset, hyvät tunteet, sama dopamiinihumala. Illat ovat vielä melko valoisia, mutta kyllä ne siitä pimenevät. Lähden tähtiä kuvaamaan kun jossain vaiheessa päästään taas siihen, että jo seitsemän, kahdeksan aikaan vallitsee täysi sysipimeys.
Saari avaruudessa 