Lähes loputtomalta tuntuvan kesän jälkeen alkaa nyt näyttää ja tuntua siltä, että syksy on täällä. Kainovienosti vasta – on hyvin viileää, ja maassa on jonkin verran jo keltaisia lehtiä – mutta kuitenkin. Viljapellot ovat kultaisia ja suurelta osin ne on jo puitukin, omenat ovat kypsiä ja puolukat valmiita poimittaviksi, mutta metsät ovat kuitenkin yhä vihreitä. Pimeä taivas tulee edelleen vasta niin myöhään, etten vielä jaksa valvoa sitä odottamassa. Uskon kuitenkin, että tähtitaivas tulee olemaan täällä oikein hieno.
Säät ovat olleet kauniita. Ihanaa auringonpaistetta kylmyydestä huolimatta, upean värikkäitä iltataivaita purppuraisine pilvineen ja sateenkaarineen. Tänään on harmaata, se nyt tietenkin sopii maanantaihin.
Eilen saimme isän avustuksella puuhellan hereille. Jo kerran aiemmin olimme koittaneet sitä herättää, mutta yritys päättyi savusukellukseen, ehkä ulkona oli liian lämmin silloin vielä. Nyt ilma on viilennyt ja kivitalo myös, ja tunnen kiitollisuutta siitä, että talon joka kerroksessa on tulipesiä ja ennen kaikkea siitä, että liiteri on täynnä pappan aikoinaan tekemiä polttopuita, joita me saamme nyt käyttää. Puuhella onkin ihanin lämmönlähde. Aamulla se on nopea sytyttää ja se antaa äkkiä lämpöä, tuo lempeyttä varhaiseen aamuherätykseen. Hellan lasinen luukku päästää liekkien ihanan valon keittiöön.
En tiedä mistä johtuu, mutta rutiinimme ovat alkaneet asettua kumman varsinaissuomalaisiin uomiin täällä, vaikka paljoa ei vielä ole ehtinytkään asettua. Ja kun sanon varsinaissuomalaisiin niin tarkoitan sellaisiin, jotka olivat minulle tuttuja ajalta ennen pohjoista, ja jotka tuntuvat olevan yleisenä tapana täällä monille – Joel esimerkiksi on pannut merkille sen, että täällä ihmiset syövät jatkuvasti, joka hetki ollaan kasaamassa uutta kattausta, aamusta iltaan, ja ruokailu ajaa yleensä muiden asioiden edelle. Olen vitsaillut hänelle, että meillä Varsinais-Suomessa ei ole tavattu nähdä nälkää, mutta en tiedä, onko sillä totuuspohjaa vai tuntuuko se vain siltä, että täällä kyllä ihmisille ruoka maistuu ja pöydät katetaan notkuviksi. Emme me Joelin kanssa koskaan ole esimerkiksi syöneet iltapalaa, mutta täällä jostain syystä juomme iltateet ja saatamme tehdä jopa leivät. Joel ei ole tavannut syödä aamupalaa lainkaan ja minäkin olen pupeltanut sen yleensä sohvalla, mutta täällä katamme kunnon aamupalapöydän. Ja lämmin ateria tietenkin syödään kahdesti päivässä, ja kahvin kanssa pitää olla jotain makeaa.
Lauantain päätimme saunapäiväksi ja se oli molempien mielestä hyvä idea, vaikka ei meillä aiemmin ole ollut tapana saunoa kuin satunnaisesti. Sänky tulee pedatuksi – se on uutta – ja meillä on keittiössä nykyisin radio – aivan uutta sekin. Radiossa on jopa CD-soitin, ja ensimmäistä kertaa ikuisuuteen löydän itseni välillä kuuntelemasta cd-levyjä.
Rutiinit tulevatkin nyt tarpeeseen, koska tuntuu, että aivot ovat liian kuormittuneet. Olen hukannut ja unohtanut monenlaista tärkeää viime aikoina, sellaista, mitä minun ei ole tapana ollut hukata tai unohtaa. Jospa se järjestys tässä pian palautuisi asettumisen ja rauhoittumisen myötä. Valokuvaaminen ei inspiroi, eikä piirtäminen, mutta uskon, että kesän muutot ja muutokset ovat vain verottaneet voimia vähän liikaa. Nyt jos aivot saavat tästä eteenpäin levätä kun kaikki hötkyily jää taakse, varmasti luovuuskin palaa.
Tänään on ensimmäinen päivä kun pääsin (viimeisimmän muuton ja pahan räkätaudin jälkeen) palaamaan siihen itselle erittäin rakkaaseen ja tärkeään rutiiniin, että lähdin töiden jälkeen lenkille kuuntelemaan äänikirjaa. Äiti neuvoi minulle tästä läheltä reitin, jota kulkemalla pääsee tekemään edes osittain kierroksen – ettei siis tarvitse kävellä vain edestakaisin jotain tienpätkää. Kuljimme sen Joelin kanssa jo eilen ja pidin siitä kovasti. Näimme paljon eläimiä. Valkohäntiä ja metsäkauriita, tuulihaukan, nuolihaukan… Täällä näkee valtavan paljon haukkoja ja tuntuu hämmentävältä, että en edes tunnista niitä kaikkia.
Alla vielä kuvamuistoja Itä-Lapin työmatkalta elokuun lopulta.
Kuvat: Karoliina
*Saman puun kanssa olen tässä ihanassa muistossa vuodelta 2018.
Mieleni tekisi muuttaa tämän blogin luonnetta. Nykyisellään luontevimmalta tuntuisi tehdä tänne merkintöjä kuin päiväkirjaan, ehkä lyhyitä, mutta usein. Samaan tapaan kun kerran pidin Hitaita päiviä -sarjaa yhden viikon verran. Ei mitään mahtipontista tai suunniteltua, vaan kotoisaa ja elämänmakuista, havaintoja, huomioita, vuodenkierron mukana elämistä. Hidasta, hiljaista, mutta kuitenkin muistamisen ja mietiskelynkin arvoista. Katsotaan, katsotaan.
Saari avaruudessa 