Ajattelin kirjoitella pari sanaa vielä tässä ennen lähtöä.
Tiskikone hyrrää, olen koittanut pakata ja siivota hieman, vaikka varsinkin pakkaaminen on tuntunut jotenkin niin kummallisen oudolta, etten tiedä, mitä olen unohtanut. Lähden ensi yönä Kittilään lentäen ja tulen takaisin autolla ensi viikolla. Siellä on vielä jotakin tavaraa, pyyhkeet ja sen sellaista, mutten aivan muista että mitä kaikkea… Sääennuste näyttää sinne päiviksi jotain alle 15 asteen, joten mitään varsinaisia kesävaatteita ei kauheasti tarvitse kai ottaa mukaan.
Puhumattakaan siitä, että ajatukset ovat nyt ensisijaisesti talokaupoissa sekä toisaalta kissasta huolehtimisessa sen aikaa kun olemme poissa, joten matkalaukun sisällön pohtimiseen ja omien tarpeiden hahmottamiseen ei ihan kauheasti riitä enää energiaa eikä mielenkiintoa. kunhan nyt jotain on.
Ymmärrän, että nyt alkavat olla käsillä ne omituiset, todelliset muuton hetket, kun tulen oikeasti sanomaan hyvästit Ounasjoelle ja tutuille lenkkireiteille ja Lapin luonnolle sellaisena, kuin se oli kotini. Vaikka tietenkin monesti tulen siellä jatkossa käymään, enkä koskaan suostu vannomaan ettenkö siellä enää ikinä asuisi, niin silti, nyt on niin suuri ja ehjä ympyrä sulkeutumassa, ettei sen ajattelemista oikein voi välttää.
Tunne on outo, enkä oikein tiedä miltä se tuntuu tai että mitä siitä pitäisi ajatella. Talokaupat ja muutto tekevät kaikesta nyt muutamaksi päiväksi sen tason suorittamista, ettei asian mietiskelylle oikein rauhassa ole edes aikaa, vaan odotan vain että päivät kuluvat ja askel askeleelta tulee valmista.
Yksi päällimmäisistä tunteistani tässä kaikessa on kuitenkin kiitollisuus: kiitollisuus siitä, että aikoinaan lähdin; kiitollisuus siitä, mitä kaikkea Lappi minulle antoi ja millaiseksi se minua kasvatti; sekä nyt tuoreimpana kiitollisuus siitä, että saan palata kotiin yhdessä puolison kanssa ja että kaikki vaikuttaa sujuvan kamalan jouhevasti ja iloisin sävyin, tulevaisuuteen toiveikkaasti tähyävin tunnelmin.
Tähän maailmanaikaan ei oikein mitään osaa pitää enää itsestäänselvänä, ei edes rauhaa, joten nyt osaa olla kyllä kiitollinen kaikesta, mikä on hyvin.
Matkalaukku meinasi jäädä puolityhjäksi, joten pakkasin mukaan myös vyölaukun, josta on tullut minulle tärkeä migreenivapauden suova retkikaveri, sekä pienen kameran, uikkarit ja sen sellaista – vaikka suorittamista onkin lähipäivinä luvassa, niin tuumin, että voisimme silti onnistua karkaamaan vielä myös pienelle retkelle, ainakin jos on hyvä sää ja jos itikkatilanne sen sallii. Ystävien kanssa ainakin olemme sopineet myös ravintolaillasta, ja muutenkin koitamme kyllä saada tuleviin päiviin jotain oikeasti mukavaakin ajanvietettä, eikä pelkkää pakkaamista, siivoamista ja jännityksen tuskahien pyyhkimistä kauppa- ja panttikirjojen äärellä, minkä jälkeen sitten kaikki kruunautuu leppoisalla 1000 kilometrin ajomatkalla kahdella autolla.
Iltaisin olen kulkenut lähialueiden pikkuteitä musiikkia kuunnellen (kuva eilisillan lenkiltä), ja kuunnellut sängyssä äänikirjoja, leikittänyt kissaa ja laitellut ruokaa. Menneet pari viikkoa ovat sujuneet hyvin, mutta on ollut aika hiljaista. Yksin ei ole kauheasti mikään huvittanut, ei ole ollut inspiraatiota esimerkiksi lähteä paljoa mihinkään. Olen iloinen siitä, että kun nyt tulevat päivät jaksetaan reippailla, niin normaalimpi arki pääsee lopulta alkamaan taas yhdessä ❤
Saari avaruudessa 