Olimme sopineet ystävän kanssa retkipäivän lauantaille. Sääennuste näytti kirkasta, mutta tuulista. Levin juurella aurinko paistoi ja lämmitti somasti, kun lähdimme kaupan kautta matkaan, mutta Pallaksen rinteellä parkkipaikalla oli jo melko navakka tuuli. Luotimme siihen, että nousu lämmittää kyllä, joten ei muuta kuin lumikengät jalkaan ja matkaan.

Otimme suunnaksi Palkaskeron. Tiedostin, että tämä saattoi olla viimeinen kertani melko pitkään aikaan, kun retkeilen Pallastuntureilla. Loppukevään viikonlopuille on monenlaista ohjelmaa, ja jos tunturiretkelle vielä lähden, lähden varmastikin sille kaikkein rakkaimmalle tunturilleni eli Puljulle, sanomaan hyvästit suosikkikuuselleni ja tunturilammelle, ja sille ihanalle rauhan tunnelmalle ja tunturin voimalle, jonka syliin olen lukemattomia kertoja viime vuosien aikana kääriytynyt kaikkina vuodenaikoina. Milloin sitten muuton jälkeen palaisin Pallakselle, siitä ei ole mitään tietoa eikä suunnitelmaa. Niinpä katselin nyt maisemia ja imin itseeni Pallasten energiaa kuin viimeistä päivää, sekä muistelin hyvillä mielin vanhoja Pallaksilla tekemiäni retkiä.
Lunta oli tunturin juurella vielä melko paljon. Kuvasimme toisemme suuntaviitan vierellä – normaalisti viitat eivät ole rinnuksen korkeudella.

Rinnettä ylös noustessa saimme kulkea myötätuuleen, onneksi. Puhuri työnsi meitä eteenpäin, tarttui sauvoihin ja sai vaatteet lepattamaan äänekkäästi. Ihailin maisemaa, jonka värimaailmasta aurinkolasit taikoivat vielä totuuttakin herkullisemman. Taivas oli paratiisimaisen sinivalkoinen, hanki hohtavanvalkoinen ja sieltä täältä paljastunut varvikko kuin ruskan väreissä.

Muistelin hiljaisina hetkinä aiempia retkiäni tänne. Riikan kanssa kävimme ensimmäisellä yhteisellä retkellämme ikinä juuri täällä Palkaskerolla, joten tuntui juhlavalta palata tänne päätösretkelle juuri hänen kanssaan ja juuri nyt, kun poismuutto on jo niin lähellä. Tuolloin ensimmäisellä retkellämme oli ihana ja muistaakseni melko tuuleton elokuun päivä.
Muistelin myös kolmen vuoden takaista retkeäni Taivaskerolle Annen ja Heikin kanssa, sekä syysretkeäni sinne Monnin kanssa, ja Essin kanssa tehtyjä retkiä, ja sitäkin retkeä muistelin, kun ensimmäisenä yhteisenä syksynämme mieheni kanssa kiipesimme yhtenä iltana Pyhäkerolle kun oli jo hieman viileää, ja näimme paljon poroja ja upean auringonlaskun. Porot olivat silloin vielä suhteellisen uutta minulle, uutuudenviehätys ei ollut vielä vuodessa haihtunut. Ja tietysti muistelin isän kanssa tehtyä ruskaretkeä, ja tunsin onnea sydämessä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen kaikki on edelleen kaikilla hyvin ja olen palaamassa kotiin lähelle perhettäni ❤

Muutaman valehuipun ylitettyämme saavutimme oikean huipun, joka Palkaskerolla on tasainen kivinen ja laaja kenttä, jonka keskellä on korkea kivikasa. Huipulla tuuli oli järkyttävän voimakas. Jätimme lumikengät lumirajalle odottamaan ja moikkasimme vastaantullutta pariskuntaa, joka miehen muutaman sanan nuotista päätellen oli Lounais-Suomesta. Ylitimme tuulen tempomina hapuilevin askelin huipun avaran rakkakivikon, koska toivoimme löytävämme huipun vastapuolelta edes aavistuksenomaista tuulensuojaa – turhaan. Lopulta vain valitsimme taukopaikaksi kohdan, jossa oli parhaat istumakivet, ja kaivoimme eväät laukuista. Minulla oli kauramaitokaakaota, kaurasuklaata ja sipsejä.
Näköala oli oikein mukava, Pallasjärvi ja naapuritunturit sekä muutamien soiden ja teiden kirjomat metsät täyttivät maiseman. Kaukana horisontissa erottui valkoisia loivia kumpuja, joita itse arvuuttelin Puljutunturiksi. Nautin maisemasta, hetkestä ja ystäväni seurasta suuresti. Samalla olin rehellinen itselleni todetessani, että niin kaunis kuin maisema olikin, olivat minun silmäni siihen jo tottuneet. Ehkä juuri nyt onkin minun oikea aikani vaihtaa maisemaa, jotta voin taas kokea uutuudenviehätystä ja nähdä henkeäsalpaavaa kauneutta siellä, missä silmäni eivät ole tottuneet kaikkeen näkemäänsä.


Eletään sitä aikaa keväästä, kun on vaikea tietää, tarvitsisiko maastossa kesä- vai talvivaatteet. Toisaalta liikkuminen tuo hien pintaan, toisaalta lunta on vielä valtavasti ja tuulikin viilentää tehokkaasti. Koska tuulen hönkä oli paria päivää aiemmin vaihtunut jäätävästä lämpimäksi – jos sitä nyt voi lämpimäksi kutsua – olin valinnut keväiset ulkoiluvaatteet, ja aika hyvin valinta osuikin kohdilleen. Vain evästauolla tuli kylmä, mutta siinä tuulessa keskittyminen meni lähinnä pystyssä pysymiseen ja siihen, ettei eväistä karkaa mitään roskia maastoon tuulen mukana. En olisi jaksanut alkaa siinä tilanteessa temuamaan taukotakkia päälle, jos sellaista olisi edes ollut mukana.
Alaspäin köpöttelimmekin sitten vastatuuleen. Siinä varsinkin molemmat taisivat olla hieman omissa ajatuksissaan jo siksikin, että tauon jälkeen oli hiukan viileä olo, ja hurja vastatuuli teki puhumisesta ja etenkin toisen kuulemisesta aika vaikeaa. Huppu väpätti vimmatusti korvia vasten, ja niin ihanan puhdas kuin meitä syleilevä ilma olikin, viima tuntui inhalta sieraimien syvyyksissä. Korvissa humisi kun pääsimme alas, ja kun vedimme auton ovet perässämme kiinni, rauha ja hiljaisuus täyttivät pään ja korvat.
Oli hyvä retki.
